Näyttelypäivä

Tehtiin tyttären kanssa pienoinen kulttuuri- ja urheilukierros. Otettiin ohjelmaan Tarvaspää (kahviloineen) ja Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden näyttely (ynnä Tamminiementien kahvila). Lopuksi pelattiin minigolfia Hietaniemessä.

Tarvaspää on Tarvaspää, se ei petä eikä yllätä. Luonnonystävä-tyttären kanssa mietittin sitä tragediaa, että Akseli G. rakensi kotinsa aikoinaan kauas metsään, ja nyt ikkunain alla menee nelikaistainen moottoritie.

Mutta Meilahden näyttely yllätti: Satua ja totta -lastenkirjakuvitusnäyttely on todella makea! Kyllä Suomessa on osattu kuvittaa, on osattu ja osataan yhä. Markus Majaluoman kuvat pursuavat hauskaa absurdismia, ja Tove Janssonin originaalit Vaaralliseen matkaan ovat salvata hengen. Suurin suosikkini on kuitenkin Kaarina Kaila, joka tekee vesiväreillä käsittämättömän henkeviä ja kauniita kuvia.

Muitakin akvarelleja oli esillä runsaasti, ja niiden rinnalla muutamat nykyaikaista ilmaisua hakevat tietokonegrafiikan tuotokset jäivät todella kömpelöiksi ja hengettömiksi.

Hieno näyttelykokonaisuus, jossa myös tytär, 12 v., viihtyi erittäin hyvin.

Niin, ja se minigolf: tässähän rupeaa saamaan jälkeläiseltä turpiinsa. Minä voitin yhdeksän reikää, mutta tyttö voitti kuusi. Kolmasti pelattiin tasan.

Maailmoita

Käväisin leffassa. En siis elokuvissa, vaan leffassa, sillä jos kankaalla näkyy Tom Cruise, kyseessä on nimenomaan leffa. (Magnolia on poikkeus, se on elokuva.)

Mutta ei tuo Maailmojen sota ollut lopulta hullumpi. Kelpo viihdettä suorastaan. (Muistatteko muuten sen, kun syyskuussa 2001 väitettiin, katastrofielokuvien aika Hollywoodissa olisi ohi...)

Kaksi asiaa teki suuren vaikutuksen: ensinnäkin visuaalisuus - ja nyt en tarkoita tehosteita, vaan kuvausta kautta linjan. Tosi hienoja, arkisen realistisia kaupunkikuvia New Yorkista alkupuolella. Kauhujaksojen savuiset, jyrkkäkontrastiset kuvat toimivat myös hyvin.

Mutta parasta elokuvassa oli Cruisen tytärtä näyttelevä 11-vuotias Dakota Fanning. Nuoren Elena Leeven näköinen tyttö oli aivan käsittämättömän hyvä sekä pikkuvanhana avioerolapsena että hysteerisen pelokkaana lapsukaisena kauhujen keskellä. Mutta näkyypä pimulla sitten olevankin jo melkoisen tukeva filmografia...

Leffasta poistuessa sama teema tavallaan jatkui Lasipalatsin pihalla, jonne on pystytetty upea näyttely Maa ilmasta. Idea ja toteutus ovat mykistävän hienot, menkää ihmeessä katsomaan! Tarjolla on huomattavasti Tom Cruisea ajatteluttavampi näkemys siitä, mitä kaikkea merkitsee kuulua tähän merkilliseen lajiin, joka "hallitsee" tätä meidän pikkuista planeettaamme.

Viihdettä?

Iltalehden kansi tänään:

"Mikael Jungner puhuu syövästään:
SÄDEHOITOA KOKO KESÄ"
Viihde, sivu 33"

Kuka viihtyy mitenkin.

Punainen heinäkuu

Mainio idea tuo radio Ylen Ykkösen punainen heinäkuu!

Neuvostoliitto ja Venäjä ovat olleet heinäkuun mittaan monipuolisessa läpi-, sivu- ja vastavalaistuksessa. N-Liiton aikaisten ohjelmien uusinnat ovat olleet varsin hykerryttäviä - eivätkä suinkaan pelkästään jälkiviisaassa mielessä: "voi kauheeta minkälaista se kommunismi oli..." Vaikka antaahan historia aihetta kauhistelullekin, toki.

Suosikkiohjelmiani ovat olleet Eeva Luotosen Venäläiset viisaat, uusintana viime vuodelta. Professori Pekka Pesonen on aivan mahtava radiokasvo, hänellä on suunnattoman laajat tiedot ja kyky ilmaista asiansa selkeästi ja eloisasti. Useita radiosarjan jaksoja kuultuaan tuntee todella olevansa perillä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta.

Olen pitänyt myös Jukka Mallisen sananselityksistä, joskin Mallisen ääni ja jurniva puhetapa ei sovi radioon parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi suurimmista Punaisen heinäkuun ilonaiheita oli J.P.Pulkkisen toimittama ohjelma Punakoneesta, Neuvostoliiton legendaarisesta jääkiekkomaajoukkueesta, joka hallitsi kaukaloita ylivoimaisesti silloin kun me olimme lapsia. Rauno Korpi oli erinomaisen analyyttinen ja näkemyksellinen haastateltava.

Ohjelmassa tuli hyvin selkeästi esiin sekin, että toisin kuin äkkinäiset ajattelevat, se konemaisesti pelaava maajoukkue oli Kanada, ei suinkaan CCCP. Neuvostopelureitten ylivoima perustui pitkälti liikkumiseen, luovuuteen ja paikkojen vaihtoihin, kun taas Pohjois-Amerikan voimaäijät yrittivät vain runnoa kiekkoa maaliin.

Ziegler syttyy loistamaan

Googlaajat näkyvät hakeneen sivuiltani Jussi Ziegleriä, mainiota uutta laulajaa, jonka suoritusta Merikanto-laulukilpailuissa arvioin parilla sanalla muutama viikko sitten. Syy kiinnostukseen on tietenkin se, etä Merikanto-kisojen kakkonen Ziegler kirkasti mitalinsa kultaiseksi eilen Kangasniemen laulukilpailuissa.

Saavutus on hyvä, ja ansaittu. Ziegler on vahva laulaja, joka lienee vienyt voiton nimenomaan esityksensä voimakkuudella ja tulkintojen väkevyydellä - ja on hänellä myös kauniisti soiva äänikin. Kun ääneen kehitetään vielä lisää sävyjä - etenkin hiljaisia sävyjä - niin meillä on valmis baritonitähti. Jorma Hynnisellä alkaakin jo olla ikää... (vertaus Hynniseen tulee mieleen paitsi äänen, myös Zieglerin ulkoisen olemuksen tähden...)

Kangasniemen kisa oli varsin korkeatasoinen. Se oli ehdottomasti tasokkaampi ja laulajille vaativampi kuin tuo edellä mainittu Merikanto-kilpailu. Nyt käy kuitenkin auttamatta niin, että koska Merikanto-kisa televisioitiin ja Kangasniemeä ei, on kilpailujen painoarvo julkisen sanan keskuudessa nurin päin. Television voima on melkoinen.

Muuten olen sitä mieltä, että laulukilpailuja on hauska seurata. Tunnelma on tiheä, yleisö kannustaa kilpailijoita innokkaasti ja vilpittömästi.

Kangasniemi-salissa oli kyllä liiankin tiivis tunnelma, väkeä oli enemmän kuin tuoleille mahtui istumaan. Jotkut väläyttelivät mahdollisuutta siirtää kilpailu vastaisuudessa läheiseen kirkkoon; mutta se ei kuulemma käy mm. siitä syystä, että kyseisen kirkon (nuorehko naispuolinen) kanttori ei suvaitse minkäänlaista maallista musiikkia kirkossaan. Tämän ovat monet hääjärjestäjätkin saaneet karvaasti kokea - suunniteltuja ohjelmia on jouduttu perumaan viime hetkellä.

Että tämmöistä, nykyaikana. En osaa arvostaa tuommoista kanttoria, en hänen vakaumustaan enkä hänen "jumalaansa".

Epäonnistuneet juhlaviikot?

Edelliseen liittyen:

Savonlinnan kesän 1979 Don Carlos ylitti budjetin reippaasti, mutta taiteellisesti ja elämyksellisesti sitä pidettiin äärimmäisen onnistuneena. Yleinen jälkimaku on kuitenkin pelkästään myönteinen, suorastaan haltioitunut.

Vuonna 1995 Helsingin juhlaviikot ylitti budjettinsa niinikään reippahasti. Silloin nähtiin, mitä rahalla todella saa - oli monipuoliset, laadukkaat kulttuurijuhlat. Mutta aika oli toinen: julkinen mielipide ei piitannuit enää sisällöstä, vaan pelkästään budjetissa pysymisestä. On aivan käsittämätöntä, että yhä muistellaan "epäonnistuneita" "tuhlaviikkoja" - kun tuo epäonnistuminen koski vain talousarvion toteutumista, ei juhlien sisältöä.

Edes kulttuurijournalisteilla ei tunnu olevan enää muunlaisia näkemyksiä kuin tilintarkastajilta apinoitu numeroitten syynäys. Jos keskinkertainen kulttuurijuhla saavuttaa itse asettamansa myyntitavoitteen, sen hehkutetaan onnistuneen hienosti. Jos joku tekee taidokkaan ja monitasoisesti puhuttelevan esityksen, jonka katsojaluvut jäävät harmillisen pieniksi, hankkeen sanotaan epäonnistuneen. Te puolisokeat houkat!

Talvela ja Kekkonen

Ajauduin taannoin tuttavani E:n kanssa antoisaan keskusteluun Martti Talvelasta. Pitkään kuvioissa ollut E. muisteli muun muassa Talvelan roolityötä Boris Godunovina: kun jättibasso esitti tsaarin kuoleman ja vyöryi portaita alas, yleisö mykistyi joka kerta ja osa säikähti, että Talvela todella kuoli.

Tästä ja muista tarinoista kiinnostuneena ostin ja luin molemmat Talvelasta tehdyt kirjat: Seppo Heikinheimon Jättiläisen muotokuvan (1978) ja Pekka Hakon kirjan Unohtumaton Martti Talvela (2005).

Hyviä kirjoja molemmat. Heikinheimon kirja on kielellisesti lennokkaampi ja kannanotoiltaan terävämpi. Se on myös tehty lähempää kohdettaan - ja miksei olisi, kun vuonna 1978 Talvela (1935-1989) oli vielä mitä voimakkaimmin läsnä. Mutta ei huono ole Hakonkaan kirja, se on perusteellinen ja sujuva - eikä onneksi niin nöyrästi kohdettaan palvova kuin saman tekijän Jorma Hynnis -kirja.

Talvelan kaltaisia voimahahmoja tarvitaan kulttuuria edistämään. Eivät Savonlinnan oopperajuhlat kukoistaisi pelkin virkamiesvoimin, eikä Kansallisooppera olisi koskaan vieraillut Metropolitanissa ilman Talvelan pohjatyötä.

Monista Talevla-tarinoista jäi mieleen muun muassa tämä: Savonlinna oopperajuhlille haluttiin tuottaa Don Carlos, ja se tehtiinkin viimeisen päälle. Budjetti ei vaan tahtonut millään riittää. Niinpä Talvela hankkiutui Kekkosen puheille ja kertoi, että haluttaisiin tehdä hieno ooppera, mutta kun puuttuu 300 000 markkaa. Kekkonen soitti saman tien Jaakko Nummiselle ja sanoi että hoidapa asia. Jaakko hoiti.

Oi niitä aikoja!

Linnut olivat hänen

Pitkällinen häpeä on päättynyt: Ennen jouduin aina keskusteluissa tunnustamaan, että en ole lukenut yhtään teosta suomalaisen modernismin keskeisiin tekijöihin kuuluneelta Marja-Liisa Vartiolta. Nyt olen - löysin viime viikolla Savonlinnasta antikvariaatista Vartion kaiketi tunnetuimman romaanin Hänen olivat linnut, ja nyt olen nautiskellut sen dialogista ja ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Romaanissa on kiintoisaa se, kuinka kaikki toistuu. Leskeksi jäänyt ruustinna ja hänen palvelijansa käyvät yhä uudestaan samat keskustelut, sanasta sanaan. He elävät kuin ajan ulkopuolella, jauhavat menneitä asioita, vaalivat vanhoja kaunoja. Sama pätee lähistöllä asuviin sukulaisiin, oikeastaan miesvainajan sukulaisiin. Kukaan ei pääse eroon omista pinttymistään, kaikkia riivaa katkeruus ja pettymys, kaikki kiertävät omaa pientä kehäänsä.

Hänen olivat linnut on myös taidokas kahden naisen suhteen kuvaus: ruustinna Adele ja palvelija Alma vihaavat toisiaan mutta ovat toisissaan kiinni, keskinäinen inho on heidän kumppanuutensa käyttövoima.

Suomen kirjallisuudessa on aika vähän sivistyneistön kuvauksia. Merkillistä kyllä, lähes kaikki ovat naisten tekemiä: Vartion lisäksi Helvi Hämäläinen, Eeva Joenpelto, Kerttu-Kaarina Suosalmi... Mieskirjailijat kuvaavat mielummin renttuja, rikollisia ja veijareita. Mistä se johtuu? Johtuuko se jostain?

Pesäpalloviikonloppu

Ah, tekipä hyvää istua pitkästä aikaa kaksi päivää perätysten Imatralla pesäpallokatsomossa! Elämyksen teki vielä paremmaksi se, että IPV sai vastaansa kaksi muuta Ykköspesiksen osaavinta joukkuetta Kirin ja Alajärven - sekä se, että imatralaiset ottivat voiton molemmissa otteluissa.

Voitot olivat maukkaan erilaiset.
Kiri suorastaan nuijittiin, viiden kunnarin ja murhaavan ulkopelin ansiosta. Olli Lehtola pelasi uskomattoman illan sekä sisällä että ulkona - kaksi lyötyä kunnaria saivat seurakseen pari komeaa pelastusta kolmoskopporin tontilla. Etenkin jälkimmäisen jakson satumainen heittäytyminen pysäytti lähes varman läpilyönnin, jolla Kiri olisi saanut kolme juoksua. Eipä saanut, vaan lukemiksi jäi 2-0 (7-4, 7-2).

Ankkurit olivat sitten kovempi pala seuraavana päivänä. Ensi jakso otettiin vielä helpohkosti. Marko Keskisen läpilyönti heti ensimmäisessä vuorossa (1+2) riitti oikeastaan ratkaisemaan koko jakson. Tarvittiin siihen tietenkin myös raudanlujaa ulkopeliä - Ankkurit onnistui saamaan vain yhden ainoan lohdutusjuoksun.

Toisella jaksolla IPV teki väkisin yhden juoksun joka vuorossa, mutta se ei aivan riittänyt: Ankkurit sai aikaan melkoisen myllytyksen kolmannessa vuorossa ja teki viisi juoksua. Niistä kaksi tuli läpilyönnillä ja kolme muuta erittäin harmillisella harhaheitolla: pallo voimalla pusikkoon kolmospesän taakse, ja kolme miestä hölkkäsi kotipesään.

Mutta kyllä Alajärvi jaksovoiton ansaitsi, jo yksin siitä syystä, että peräti kolme takaa läpi mennyttä lyöntiä kimposi mainoksista takaisin kentälle ja varmat juoksut jäivät syntymättä. Minun mielestäni takarajan takana ei pitäisi olla tuommoista mainosrivistöä, kyllä pesiksen henkeen pitää kuulua se, että läpilyönnit menevät niin kauas kuin liike-energiaa riittää.

Supervuoro oli jännittynyt ja juoksuton, ja ensimmäien kotiutuskilpailu pelattiin tasan. Sitten, jälkimmäisessä kotiutuskisassa, IPV väänsi niukan voiton itselleen.

Voi sanoa että onnekkaampi voitti, mutta oli meidän pojilla myös kovaa henkistä kanttia. Sitä tarvitaan, kun syksyn ankarat pelit lähestyvät - karsintasarjasta tulee taas armoton.

Saattaa muuten olla, että Superpesiksen Pohjanmaa-edustus heikkenee huomattavasti. Minä veikkaan, että Seinäjoki ja Vimpeli putoavat ja IPV ja Kiri nousevat tilalle.

Saapa nähdä.

Lastenkulttuuri bisneksenä

Oikean käden hartia on aamu-uinnin jäljiltä kipeä. Keväinen vaiva vaivaa vaan - sulkapallokauden alkuun on alle neljä viikkoa, miten mahdan toipua?

Tänään on ohjemassa siirtyminen Savonlinnasta Kangasniemelle; eilen näin tämän kesäisten oopperajuhlien viimeisen oopperani, Koirien Kalevalan. Sitten viime kesän esitys on tarkentunut ja jäntevöitynyt, menettämättä kuitenkaan rentouttaan ja hauskuuttaan.

Minusta tämä Jaakko Kuusiston säveltämä lastenooppera on tavattoman hauska ja onnistunut. Mauri Kunnaksen kirjan henki on siirtynyt hyvin näyttämölle ja saanut myös uusia sävyjä: Lemminkäisen äidille on keksitty säveltää jatsahtavat lauluosuudet (esittäjänä suurenmoinen Eija Ahvo), ja Herra Hakkarainen ei ainoastaan kävele unissaan, vaan myös tanssii ja esittää akrobatiaa (Sami Vartiainen on huikean hyvä Hakkarainen).

Yleisöä katsellessa tuli mieleen, että lastenkulttuuri on tavallaan aika hyvä bisnes: kun perheen äiti päättää lähteä Koirien Kalevalaan, mukaan otetaan myös isä, mummo ja kaksi lasta - ja näin on myyty viisi lippua! Toisaalta, juuri tästä syystä liput täytyy hinnoitella varsin alas, sillä kun samasta lompakosta ostetaan viisi lippua, ei kertarysäys saa olla kohtuuton. Niin että ei se lastenkulttuuri kovin hyvä bisnes, tarkemmin ajatellen, olekaan...

Aïdassa viihtymässä

En ole mikään Verdi-fani - suuri melodikko Puccini on enemmän minun makuuni. Mutta oli tuo eilinen Aïda sen verran komea spektaakkeli, että tunnustan viihtyneeni, suorastaan hyvin.

Jos Puccini on melodioitten mestari, niin Verdiltä irtoavat italialaisen oopperan komeimmat joukkokohtaukset (venäläiset ovat sitten vielä erikseen...). Kyllä riitti porukkaa eilen lavalla, kun egyptiläiset juhlivat voittoa etiopialaisista! Erityisesti minuun tekivät vaikutukset trumpetit, jotka toitottivat komeasti niitä Juhlamarssin kuuluisia fanfaareja. Kyseistä instrumenttia harrastaneena tiedän, että noin puhtaasti ja täsmällisesti tööttäminen on perhanan vaikeaa, etenkin kun soittajaryhmät seisovat aivan eri päissä isoa salia.

Tästä kuuluu osakunnia myös kapellimestarille, Alberto Hold-Garridolle, jolla oli myös orkesterilähteitten mukaan homma hallussa harvinaisen hyvin. (Samat lähteet moittivat ankarasti Ratsumiehen johtanutta Ari Rasilaista. Mutta ei levitetä nimimerkin suojista tämän raskauttavampia huhupuheita.)

Urheilusta sen verran, että olen ruvennut juoksemaan. En paljon kerrallaan, vaan vähän; enkä kovin kovaa, vaan hitaasti. Mutta kun Rouva lähtee nykyään aamuisin hölkkäämään ympäri Kasinosaarta, niin minä puuskutan useimmiten perässä (en tosin tänä aamuna, koska nukkuminen miellytti enemmän). Jospa sitä vaikka kohenisi hämmästyttävään kuntoon syksyksi, ja voittaisi kaikki sulkapallo-ottelut!

Paluu Savonlinnaan

Kaksi paluuta Savonlinnaan: minä palasin viivähdettyäni Imatralla ja Helsingissä neljä päivää, Aulis Sallisen Ratsumies on palannut 30 vuoden jälkeen. Näimme Ratsumiehen esityksen eilisiltana.

Hyvähän se oli, kokonaisuutena. Hyvä ja mielenkiintoinen.

Mielenkiinto kohdistui moneen seikkaan: millainen olikaan teos, joka aloitti suomalaisen oopperan nousun 30 vuotta sitten? Miten ikuinen lupaus Johanna Rusanen suoriutuu roolista, jonka pitäisi oleman hänen lopullinen läpimurtonsa? Miten toimii räväkän ja sanavalmiin Vilppu Kiljusen ohjaus?

Itse teos on suorastaan erittäin vaikuttava. Haavikon libretossa yhdistyvät yksityiset lemmensuhteet ja kansakunnan syntyyn liittyvät suuret linjat hedelmällisellä tavalla. Ja tässä ooperassahan se sanotaan, puolihullun metsäläisen sanoin: "kenelle valta annetaan, kun se annetaan kansalle?" Lopun joukkoteurastus on kuin 1990-luvun Balkanilta, tai toissapäivältä Bagdadista.

Sallisen musiikki on kiintoisaa, vahvasti rytmillistä, välillä lyyrisyyteen liukuvaa. Rouva ei pitänyt musiikista yhtä paljon kuin minä; kumpikaan meistä ei ole väärässä, omalta kohdaltaan.

Entä Rusanen? Annan valitettavasti tylyn tuomion: paukut eivät riitä. Hänen äänensä on paksu ja ontto, tekstistä ei saa selvää, kokonaisuus on teennäinen. Vain loppulaulu, jossa orkesteri on hiljaa, on koskettava ja vaikuttava. Mutta oopperalaulajan pitäisi pystyä laulamaan kantavasti ja artikuloiden myös orkesterin soidessa.

Siihen pystyivät useimmat muut: Tuija Knihtilä lauloi ja näytteli vaikuttavasti tuomiolle tuotuna syntisenä naisena, Tommi Hakala oli tasapainoinen ja hyvä Ratsutilallisena, Jyrki Anttila onnistui puolikoomisena kauppiaana paljon paremmin kuin niissä perinteisissä sankarin rooleissa, joissa olen häntä yleensä nähnyt.

Ja sitten oli Juha Uusitalo. Onhan hän vakuuttava lavahahmo hämmentyneenä, kärsivänä, raivostuvana, pakon edessä kansanjoukon johtoon nousevana Anttina. Ja laulu jylisee komeasti. Jotenkin tuntuu siltä, että tuo rooli sopii raudanlujalle Uusitalolle paremmin kuin muhkealle Matti Salmiselle, joka esitti sen 70-luvulla...

Ai niin, ohjaustakin piti kommentoida: mikäs siinä, pidin siitä kovasti. Pienissä kohtauksissa oli intiimiyttä, joukkokohtauksissa voimaa. Lavastus muuttui kohtauksesta toiseen jouhevasti ja ällistyttävän hienosti, vaikka Olavinlinnan näyttämö on hankalan leveä ja syvyyttä vailla.

Niin että kelpasi sitä seurata, Ratsumiestä. Tänä iltana on sitten vuorossa Aïda. Päivällä piti pelata minigolfia Velun kanssa, mutta istuskeltiin varjossa niin kauan ettemme ehtineet. Onneksi mitään ei ole pakko.

Whisper Not

Kulttuurikierros kiertyi Etelä-Karjalaan, ja syy oli hyvä: Benny Golson eilisiltana Imatran big band -teltassa! Pena, s. 1929, oli hyvissä voimissa ja nauravainen, ja soitti kvintetteineen rennosti kuin 60-luvulla.

Jaa keitäkö kvintetissä soitti? No, itse asiassa se oli Benny Golson - Cedar Walton -kvintetti, eli pianoa soitti eleetön ja etevä Cedar W. Bassossa oli luotettava David Williams. Trumpetistista en tykännyt; nuori Philip Harper tööttäili varsin runnovalla tyylillä. Hänen saundinhallintansa oli ihmeen heikkoa, vaikka hän pysytteli keskirekisterissä; yleensä tuollaiset puhtaus- ja kontrolliongelmat tulevat vastaan korkealta puhallettaessa.

Mutta rumpali Al Fosteria oli nautinto seurata. Harvoinpa, tuskin koskaan, näkee hardpop-bändin rumpalin soittavan noin herkästi - erittäin hiljaa, mutta silti kantavasti ja täsmällisesti. "Fosterin soittotyyli tuo mieleen renessanssiveistoksen", luonnehti fonistiystäväni J.J. Ja miten Allu F. nautti soittamisestaan! mahtava virne kasvoilla, merkitseviä katseenvaihtoja Benny G:n kanssa, ja koko ajan tarkasti mukana kaikissa musiikin vaihtelevissa vivahteissa.

Ohjelmisto oli lähes pelkkää Golsonia ja Waltonia. Lopetusbiisi Now's The Time taisi olla ainoa lainatavara. Golosnilta jäivät erityisesti mieleen klassikkoballadit Whisper Not ja I Remember Clifford. Ja Cedar Waltonin Bolivia on biisi, joka svengaa mitä mahtavimmin.

Ja tästä tätyy vähän narista: on se sääli ja surku, kun puolet yleisöstä vain höpöttää omiaan, vaikka soittamassa on tällainen bändi. Mutta sellaisia ovat suomalaiset kesäfestivaalit, suuri osa niistä. Jostain se raha on otettava, ja se otetaan "fiilistä" etsimään tulleilta oluenlitkijöiltä.

Kömmähdys dokumentissa

Telkkarista tuli eilen dokumentti Matti Salmisesta, saksalaista tuotantoa. Salminen näkyy puhuvan ärsyttävän hyvää saksaa!

Se oli kuvattu viime vuonna, talvisaikaan Zürichissä ja kesällä Suomessa. Salminen lateli tuttuja juttujaan - kertoi päätymisestään laulajan uralle, oopperaa vierastaneesta duunari-isästään, legendaarisesta Filipin roolistaan Don Carloksessa 24-vuotiaana.

Tuttuun tyylin hän myös julisti, ettei uusia hänen tai Martti Talvelan tapaisia bassoja enää tunnu löytyvän.

Salminen julisti myös sitä, että taiteilijan täytyy toteuttaa nimenomaan oma näkemyksensä, ei vilkuilla sivuille eikä ylemmäs tai alemmas.

Tätä ajatusta dokumentin tekijä ei itse kyennyt toteuttamaan: kun tarinassa edettiin konserttiin Taidekeskus Salmelassa, annettiin yhtäkkiä täysin kummallinen suunvuoro Salmelan pomolle Tuomas Hoikkalalle. Hoikkala seisoi jäykästi Salmelan kuistilla ja pöpötti ulkolukuna, millainen kiva kesäkohde Salmela on ja miten vieressä on Suomen toisiksi suurin puukirkko ja miten Matti Salminen on hieno ihminen.

Tosi kökkö mainospuhe, jonka kuuromykkäkin ohjaaja olisi normaalioloissa leikannut heti valmiista ohjelmasta pois, se poikkesi niin täysin ohjelman muusta tyylistä. Mutta ilmeisesti Hoikkala oli vaatinut moisen mainospalan mukaan ohjelmaan edellytyksenä sille, että kamerat pääsevät hänen järjestämäänsä konserttiin; muuta selitystä en keksi. Mutta lopputulos näytti todella hassulta, enkä usko että se toimii mainoksena ollenkaan, vaan herättää pelkkää ihmetystä ja närkästystä.

Kyllä mainostaa saa ja mediaa voi yrittää pyörittää, mutta se pitää tehdä tyylikkäästi!

Hyvää ja pahaa ruokaa

Vedettiin eilen muikut Savonlinnan Seurahuoneen terassilla, niin kuin kesään kuuluu. Tänään, hetken päästä, on listalla Hesburgerin katkarapusalaatti, koska semmoisen saa nopeasti ja kätevästi.

Muikut olivat hyvät, mutta ei niitä joka päivä söisi: rasvaa piisaa. Heikkiburgerissa ei myöskään voi syödä kovin usein, ei semmoista ihminen kestä.

Otin ruoan puheeksi, koska lehdissä näkyy myrskyävän kesäkohu siitä, että italialaiset ja ranskalaiset ovat sanoneet omaa ruokaansa paremmaksi kuin suomalainen ruoka. Moinen on tietysti moukkamaista (vaikka väite onkin totta) - mutta vielä tyhmempää on provosoitua kun provosoidaan! Miksei voisi tyynesti todeta, että Välimerellä on pitemmät perinteet ja monipuolisempi ruokakulttuuri, mutta on meilläkin omat hienot asiamme, kuten ruisleipä ja metsäsienet ja savustetut ahvenet.

Mutta italialaisia ja ranskalaisia vastaan ei kannata lähteä tosissaan kisailemaan ruoan paremmuudesta, siinä kisassa tulee pahasti turpiin niin suomalaisille kuin briteillekin. Olisi viisainta olla ihan hiljaa ja popsia tyytyväisenä pizzaa, viikonloppuisin entrecôtea. Ja punaviiniä päälle.

Kulttuurikierros Savossa

Kirjoitan tätä Savonlinnassa. Oopperajuhlat ovat jo alkaneet sikäli, että taiteilijat ovat jo kaupungissa harjoittelemassa täyttä häkää. Torikahveille poiketessaan näkee tuttuja kerralla enemmän kuin Helsingissä ikinä.

Minulla on liput Ratsumieheen ja Aïdaan (joka lausutaan todellakin "aida", ei "aiida", niin kuin usein kuulee. Turandot puolestaan on todellakin "turandot", ei "turandoo". Se ei ole ranskaa. Ja jos olisi, nimi ääntyisikin sitten "tyrandoo".)

Mutta oopperoita kommentoin vasta ne nähtyäni, nyt voin kommentoida Mäntyharjun Merikanto-laulukilpailua ja Retrettiä.

Merikanto-kilpailu

Eräs ystäväni sanoi Merikanto-kisan jatkoilla, järvenrannan terassilla, että on ihme että kisat pidettiin nyt vasta toista kertaa. Konsepti - taattua hittimusaa keskellä kesää hienossa ympäristössä - on niin nerokas, että sen luulisi olleen olemassa aina. No, tästedes se on olemassa varmasti pitkään, sillä Merikanto vetää yleisöä, Taidekeskus Salmelan pomo Tuomas Hoikkala osaa hoitaa yhteiskuntasuhteita (Hesari ja UPM Kymmene pääsponsoreina) ja nuoret laulajat tyytyvät pieniin palkintoihin (voittajakolmikolle jaettiin yhteensä kymppitonni rahaa + taideteoksia.)

Itse kilpailu oli yllättävän tasokas ja jännittävä. Syvähenkinen tulkitsija Essi Luttinen voitti, rämäpäinen heittäytyjä Jussi Ziegler tuli toiseksi ja suuren, persoonallisella tavalla kylmän sopraanoäänen omaava Ilona Jokinen sai kolmannen palkinnon. Tenori Jussi Myllykselle olisin suonut palkinnon myös, hänellä on hieno lyyrinen ääni ja lahjoja myös tulkintapuolella. Laura Heinonen lauloi loistavasti, etenkin kun ottaa huomioon että hän synnytti vauvan viime vappuna. Näyttelevä baritoni Riku Pelo jätettiin finaalin ulkopuolelle, mikä oli minusta väärin; hän on mennyt huikeasti eteenpäin ja esitti hyvän, tasapainoisen ohjelman kauniisti soivalla äänellä.

Kilpailun jälkeen oli siis jatkot Taidekeskus Salmelan omistamassa Kesäheinä-ravintolassa. Tunnelma lässähti lupaavan alun jälkeen siihen, että telkkari pantiin päälle ja ääni täysille. TV1 näytti kisan jälkilähetyksenä, ja monille oli tärkeämpää töllätä televisiota kuin viettää oikeita jatkoja.

Retretti

Eilen käytin vanhempani Retretissä. Olin tällä kertaa vähän pettynyt: luolaston kineettiset valoteokset eivät olleet erityisen innostavia, ja Halosen Pekka osoittautui vähemmän mestarilliseksi maalariksi kuin olin odottanut. Jotenkin Halonen vertautui mielessäni Edelfeltiin ja hävisi vertailun kirkkaasti. Tämmöinen vertaaminen on tietenkin epäreilua: eletään eri aikakautta, tekniikat ja tavoitteet ovat toisenlaiset. Mutta silti.

Kiintoisinta Halosessa ovat talvimaalaukset. Mutta tämähän tiedetään ennestään, eli uutta elämystä ei ollut tarjolla. Jollain tapaa uudenlaista oli toki havaita se, että Halosen ranskalaiset esikuvat ovat kuvittelemaani selvemmin näkyvissä - impressionisteja ja symbolisteja on tullut selvästi tutkittua.

Viimeinen havainto Halosesta on hänen maalaustensa ihmisten vakavat ilmeet. Voi tätä suomalaisuutta! Oli maalauksen aiheena mikä tahansa ruokatunti tai iltahetki tai voittavan lottokupongin tarkastus, Halosen hahmot jurottavat omissa oloissaan, katseet alas luotuina, depression kourissa.

Säästöpossu ja broilerikiusaus

Voihan räkä, JC Decaux on keskeyttänyt alkuunsa Animalian mainoskampanjan. Eläinten huonosta kohtelusta muistuttava, visuaalisesti tyylikäs kampanja alkoi bussipysäkeillä eilen, mutta mainoksia ylläpitävältä firmalta meni sisu kaulaan heti tänään.

En ole mikään eläinten puolesta kiihkoilija, liha on mielestäni tosi hyvää (mutta turkit kieltämättä aika kamalaa päällepantavaa). Mutta tämähän onkin sananvapauskysymys: on aika karmaisevaa, että joku firma voi noin vain ruveta valikoimaan, minkälaisia kampanjoita saa olla ja minkälaisia ei.

Voihan räkä.

Satiirikko Salminen

Arto Salminen on yksi Suomen kiinnostavimmistä kirjailijoista. Hän on hiipinyt tähän asemaan vaivihkaa, vaikuttaen ensin marginaaliselta provokaattorilta.

Provokaattori Salminen onkin, mutta ei provokaation itsensä tähden. Hän on satiirikko, jonka ruoska viuhuu sattuvasti pitkin nykyisen maailmanmenon teennäistä selkäpiitä. Lukekaa romaani Lahti! Harvoinpa kaupankäynti on kuvattu niin sattuvasti sodaksi, ja sota kaupankäynniksi. Kun Salmisen kuvaamat sotaherrat puhuvat logistiikasta ja luonnollisesta hävikistä, tulee lukijalle todella kylmä. Tämmöisessä maailmassa me elämme.

Salmisen syksyllä julkaistavasa romaanissa Kalavale on kuvauksen kohteena tosi-tv ja siihen liittyvä nöyryytyksen ja ahneuden aura. Ennakkokappaleen luettuani voin vakuuttaa, että Suomi on saanut Salmisesa oman Ben Eltoninsa. Eltonin satiiri Tappavan kuuluisa on terävä ja osuva tosi-tv -romaani, eikä Salminen jää hänestä vähääkään jälkeen. Ainakin suomalaiselle lukijalle Arto Salminen saattaa olla jopa parempi, sillä hän kuvaa sitä, minkä me näeme omassa lähiympäristössämme, joka päivä, valitettavasti.

Tästä tuli tämmöinen mainospuhe, mutta tulkoon. Salminen ansaitsee sen.

En poista

Hyvän maun ja saapuneen palautteen nimissä nuo eiliset kuvat pitäisi kai poistaa.

Mutta en poista! Jääkööt ne muistuttamaan varhaisen keski-iän kultaisista päivistä!