Paluu Savonlinnaan

Kaksi paluuta Savonlinnaan: minä palasin viivähdettyäni Imatralla ja Helsingissä neljä päivää, Aulis Sallisen Ratsumies on palannut 30 vuoden jälkeen. Näimme Ratsumiehen esityksen eilisiltana.

Hyvähän se oli, kokonaisuutena. Hyvä ja mielenkiintoinen.

Mielenkiinto kohdistui moneen seikkaan: millainen olikaan teos, joka aloitti suomalaisen oopperan nousun 30 vuotta sitten? Miten ikuinen lupaus Johanna Rusanen suoriutuu roolista, jonka pitäisi oleman hänen lopullinen läpimurtonsa? Miten toimii räväkän ja sanavalmiin Vilppu Kiljusen ohjaus?

Itse teos on suorastaan erittäin vaikuttava. Haavikon libretossa yhdistyvät yksityiset lemmensuhteet ja kansakunnan syntyyn liittyvät suuret linjat hedelmällisellä tavalla. Ja tässä ooperassahan se sanotaan, puolihullun metsäläisen sanoin: "kenelle valta annetaan, kun se annetaan kansalle?" Lopun joukkoteurastus on kuin 1990-luvun Balkanilta, tai toissapäivältä Bagdadista.

Sallisen musiikki on kiintoisaa, vahvasti rytmillistä, välillä lyyrisyyteen liukuvaa. Rouva ei pitänyt musiikista yhtä paljon kuin minä; kumpikaan meistä ei ole väärässä, omalta kohdaltaan.

Entä Rusanen? Annan valitettavasti tylyn tuomion: paukut eivät riitä. Hänen äänensä on paksu ja ontto, tekstistä ei saa selvää, kokonaisuus on teennäinen. Vain loppulaulu, jossa orkesteri on hiljaa, on koskettava ja vaikuttava. Mutta oopperalaulajan pitäisi pystyä laulamaan kantavasti ja artikuloiden myös orkesterin soidessa.

Siihen pystyivät useimmat muut: Tuija Knihtilä lauloi ja näytteli vaikuttavasti tuomiolle tuotuna syntisenä naisena, Tommi Hakala oli tasapainoinen ja hyvä Ratsutilallisena, Jyrki Anttila onnistui puolikoomisena kauppiaana paljon paremmin kuin niissä perinteisissä sankarin rooleissa, joissa olen häntä yleensä nähnyt.

Ja sitten oli Juha Uusitalo. Onhan hän vakuuttava lavahahmo hämmentyneenä, kärsivänä, raivostuvana, pakon edessä kansanjoukon johtoon nousevana Anttina. Ja laulu jylisee komeasti. Jotenkin tuntuu siltä, että tuo rooli sopii raudanlujalle Uusitalolle paremmin kuin muhkealle Matti Salmiselle, joka esitti sen 70-luvulla...

Ai niin, ohjaustakin piti kommentoida: mikäs siinä, pidin siitä kovasti. Pienissä kohtauksissa oli intiimiyttä, joukkokohtauksissa voimaa. Lavastus muuttui kohtauksesta toiseen jouhevasti ja ällistyttävän hienosti, vaikka Olavinlinnan näyttämö on hankalan leveä ja syvyyttä vailla.

Niin että kelpasi sitä seurata, Ratsumiestä. Tänä iltana on sitten vuorossa Aïda. Päivällä piti pelata minigolfia Velun kanssa, mutta istuskeltiin varjossa niin kauan ettemme ehtineet. Onneksi mitään ei ole pakko.