Whisper Not

Kulttuurikierros kiertyi Etelä-Karjalaan, ja syy oli hyvä: Benny Golson eilisiltana Imatran big band -teltassa! Pena, s. 1929, oli hyvissä voimissa ja nauravainen, ja soitti kvintetteineen rennosti kuin 60-luvulla.

Jaa keitäkö kvintetissä soitti? No, itse asiassa se oli Benny Golson - Cedar Walton -kvintetti, eli pianoa soitti eleetön ja etevä Cedar W. Bassossa oli luotettava David Williams. Trumpetistista en tykännyt; nuori Philip Harper tööttäili varsin runnovalla tyylillä. Hänen saundinhallintansa oli ihmeen heikkoa, vaikka hän pysytteli keskirekisterissä; yleensä tuollaiset puhtaus- ja kontrolliongelmat tulevat vastaan korkealta puhallettaessa.

Mutta rumpali Al Fosteria oli nautinto seurata. Harvoinpa, tuskin koskaan, näkee hardpop-bändin rumpalin soittavan noin herkästi - erittäin hiljaa, mutta silti kantavasti ja täsmällisesti. "Fosterin soittotyyli tuo mieleen renessanssiveistoksen", luonnehti fonistiystäväni J.J. Ja miten Allu F. nautti soittamisestaan! mahtava virne kasvoilla, merkitseviä katseenvaihtoja Benny G:n kanssa, ja koko ajan tarkasti mukana kaikissa musiikin vaihtelevissa vivahteissa.

Ohjelmisto oli lähes pelkkää Golsonia ja Waltonia. Lopetusbiisi Now's The Time taisi olla ainoa lainatavara. Golosnilta jäivät erityisesti mieleen klassikkoballadit Whisper Not ja I Remember Clifford. Ja Cedar Waltonin Bolivia on biisi, joka svengaa mitä mahtavimmin.

Ja tästä tätyy vähän narista: on se sääli ja surku, kun puolet yleisöstä vain höpöttää omiaan, vaikka soittamassa on tällainen bändi. Mutta sellaisia ovat suomalaiset kesäfestivaalit, suuri osa niistä. Jostain se raha on otettava, ja se otetaan "fiilistä" etsimään tulleilta oluenlitkijöiltä.