Linnut olivat hänen

Pitkällinen häpeä on päättynyt: Ennen jouduin aina keskusteluissa tunnustamaan, että en ole lukenut yhtään teosta suomalaisen modernismin keskeisiin tekijöihin kuuluneelta Marja-Liisa Vartiolta. Nyt olen - löysin viime viikolla Savonlinnasta antikvariaatista Vartion kaiketi tunnetuimman romaanin Hänen olivat linnut, ja nyt olen nautiskellut sen dialogista ja ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Romaanissa on kiintoisaa se, kuinka kaikki toistuu. Leskeksi jäänyt ruustinna ja hänen palvelijansa käyvät yhä uudestaan samat keskustelut, sanasta sanaan. He elävät kuin ajan ulkopuolella, jauhavat menneitä asioita, vaalivat vanhoja kaunoja. Sama pätee lähistöllä asuviin sukulaisiin, oikeastaan miesvainajan sukulaisiin. Kukaan ei pääse eroon omista pinttymistään, kaikkia riivaa katkeruus ja pettymys, kaikki kiertävät omaa pientä kehäänsä.

Hänen olivat linnut on myös taidokas kahden naisen suhteen kuvaus: ruustinna Adele ja palvelija Alma vihaavat toisiaan mutta ovat toisissaan kiinni, keskinäinen inho on heidän kumppanuutensa käyttövoima.

Suomen kirjallisuudessa on aika vähän sivistyneistön kuvauksia. Merkillistä kyllä, lähes kaikki ovat naisten tekemiä: Vartion lisäksi Helvi Hämäläinen, Eeva Joenpelto, Kerttu-Kaarina Suosalmi... Mieskirjailijat kuvaavat mielummin renttuja, rikollisia ja veijareita. Mistä se johtuu? Johtuuko se jostain?