Vältettäviä aloituksia

Kliseitten klisee puheen aloituksissa on tietenkin "Jo muinaiset roomalaiset". Se on niin "kulunut", ettei se itse asiassa ole enää kulunut, sillä kukaan ei uskalla aloittaa puhettaan sillä, paitsi ironisesti.

Toinen mieleen tuleva klisee on leipäpapin saarnan aloitus: "Matkalla tänä aamuna tänne kirkkoon huomasin..." Ja siitä sitten aasinsillalla Jeesukseen.

"Oli synkkä ja myrskyinen yö" on tietysti aina yhtä hyvä.

Tänä aamuna äkkäsin uuden kliseen: Ei kannata enää aloita juttua kertomalla, kuinka monta osumaa Google löytää juttusi aiheesta! Aloitus on sinänsä hyvä ja havainnollinen, mutta nyt sitä on käytetty jo yhden kerran liikaa.

Se ylimääräinen kerta oli Göteborgin oopperan Kafka-oopperan käsiohjelmassa, jossa kerrotaan että Google löytää Kafkaan tuplasti enemmän viittauksia kuin Humphrey Bogartiin.

Niin, ja sen oopperan menen katsomaan illalla. Kommentoin sitä huomenna, jos löydän jostain verkkoon kytketyn tietokoneen.

Sulkapallotuloksia

Saanen esitellä: Garfield ja Wilfred pelaavat sulkapalloa.

Vaikuttavaa, mielestäni.

Tämän päivän tulokset:
Minä-Wilfred 0-3 (kauden alusta 1-8)
Minä Garfield 2-0 (kauden alusta 11-12)
Wilfred-Garfield 2-1 (16-4)

Gargantua kirjasssa

Yksi viime aikojen kiinnostavimpia musiikkikirjoja on Minna Lingrenin elämäkerta Leif Segerstamista.

Kirjan nimi on onnistuneesti Leif Segerstam NYT! Nimi kertoo kirjan kohteesta olennaisen: nyt-hetki on Segerstamille pakkomielteisyyteen asti tärkeä, hän on järjestänyt elämänsä ja säveltänyt musiikkinsa nimenomaan kutakin nyt-hetkeä varten, reagoitavaksi ja koettavaksi sillä tavalla kuin juuri nyt tuntuu.

Siksi hänen orkesteriteoksensa esitetään ilman kapellimestaria: esittäjien on tarkoitus löytää nyt-hetken oma energia, soittaa ilmassa olevien impulssien mukaan. - Tai jotain semmoista. Näin minä tuon vaikean asian ymmärsin, helppotajuisen kirjan avittamana. (Rupesin tämän kirjan myötä jopa arvostamaan Segerstamia säveltäjänä, tai ainakin kiinnostumaan hänen metodistaan. Pitääpä joskus ottaa oikein asiakseen mennä varta vasten konserttiin.)

Lindgren kirjoittaa armoitetun hyvin. Hänen ja Segerstamin yhdistelmä on kielellisesti herkullinen. Lindgren on napakka tiivistäjä, Segerstam kielellinen(kin) Gargantua, joka selittää ideoitaan lähes käsittämättömällä terminologialla.

Kirja on myös kiinnostava ihmelapsen muotokuva. Tai eihän Segerstam enää ihan lapsi ole, kuusikymppinen mies, mutta ihmelapsena hän silti esiintyy. Käsittämättömän lahjakas, kiehtova ihminen.

Tästä kirjoituksesta taitaa huomata, että olen suorastaan vaikuttunut.

Kauheat lapset

Aleksanterin teatterissa esitetään päivittäin ensi perjantaihin asti Philip Glassin oopperaa Les Enfants Terribles.

Libretto perustuu Jean Cocteaun romaaniin, ja se pursuaa väkivaltaa, alistamista ja insestiä. Glassin (kolmelle pianolle sävelletty) musiikki on tarinan synkeydestä huolimatta suorastaan kaunista; kenties kauneimmillaan sen on alkupuolen lumisotakohtauksessa. Kontrasti korvia hivelevän musiikin ja selkäpiitä karmivan sadismin välillä on vaikuttava ja tehokas.

Kaikki esiintyjät - laulajat, tanssijat ja pianistit - olivat varsin hyviä.

Mutta niin kuin moderneissa oopperoissa usein, mieleen eivät jää yksittäiset aariat tai muut suoritukset, vaan teoksen kokonaisuus: sen tunnelmat ja käänteet, kenties myös "sanoma". Laulajien briljeeraus ja äänivarojen esittely upeissa aarioissa taisi jäädä 1800-luvulle.

Tällä en tarkoita väittää, että en nauttisi 1700- ja 1800-lukujen klassisien oopperoitten huippuhetkistä, päin vastoin! Mutta 1900- ja 2000-lukujen teoksissa taidetta tehdään toisenlaisista, etten sanoisi elitistisemmistä lähtökohdista. Kansaan menevät kliimaksit ovat siirtyneet oopperalavoilta muunlaisille estradeille.

Blogit kansalaiskritiikkinä

Anni (joka pitää hyvin kirjoitettua ja henkevää blogia Australiassa) kommentoi ystävällisesti yhtä varhaisempaa kirjoitustani.

Koska päähäni pälkähti mielestäni järkevä ajatus vastausta kirjoittaessani, kopioin Annin kommentin hännän sekä oman vastaukseni tähän:

Tylsää että se Norma kuuluu olevan kehno. Eikä tämän päivän Hesarin mukaan
Puccinikaan ollut ihan täysosuma. Mutta emmehän me Hesaria usko, emmehän!
Anni

Vastasin näin:

Ei, emme usko; päinvastaisista huhuista ja luuloista huolimatta Hesari ei ole kaikkitietävä.

Manon Lescaut'n menemme omin silmin & korvin katsastamaan noin kuukauden päästä. Luultavasti teos on silloin paljon paremmassa kunnossa kuin ensi-illassa.

Yleisestikin ottaen on varsin epäreilua, että arvostelut tehdään aina ensi-illoista (tai lehdistöennakoista), jolloin arvostelun kohde on useimmiten vielä keskentekoinen.

Tähän asiaan ei kyllä tule muutosta päivälehtien palstoilla, lukijoiden palvelun tähden kritiikit on perusteltua tehdä heti teosksen tultua julkiseksi.

Mutta tässä astuvat kuvioon blogit. Kun yleisön edustajat (sekä ammattilaiset että harrastajat) kommentoivat esityksiä blogeissaan, leviää tieto myös muiden iltojen miehityksistä, onnistumisista ja epäonnistumisista laajan yleisön keskuuteen.

Tai, todennäköisemmin, "laajan" yleisön.

Yllättävä maailmanselitys

Tiedättekö, miksi Israelin jumalan nimi on Jahve? No siksi, että 2030-luvulla elänyt amerikkalainen astronautti Jeff joutui aikavääristymään ja ilmaantui 1400-luvulla eaa. eläneen Ibramin näköpiiriin.

Myös Jeesus hedelmöitettiin 2000-luvun välineillä. Samainen aikavääristymä heitti amerikkalaisen lääkärin Gabrielan Nasaretiin, ja hän ruiskaisi Mariaan ystävänsä Andy Coppolan säilykespermaa. Alun perin Andy oli suomalainen Antti Kopola Kiuruvedeltä.

Nämä asiat on kerrottu Anssi Asunnan romaanissa Kolmas aikakirja. Asunta on eläkkeellä oleva kuvismaikka ja taiteilija, joka on kirjoittanut Raamatun uudelleen siitä näkökulmasta, että kaikki ihmeet ovatkin 2000-luvun teknologian sovelluksia. Ydinkäyttöiset sukkulat toden totta saivatkin kulmakarvat koholle muinaisessa Lähi-Idässä, ja taskulamppukin oli aika kova juttu.

Romaani ei ole mikään parodia eikä iloittelu, vaan tempoltaan rauhallinen spekulaatio. Se ei ole myöskään hullummin kirjoitettu; kirjaa tekee melkein mieli suositella.

Ja on Kolmannella aikakirjalla toki kriittis-parodinen ulottuvuutensakin. Se käy ilmi vimeistään silloin, kun USA:n presidentti kuulee, että amerikkalaiset ovat mukana Jeesuksen hedelmöittämisessä. Tieto johtaa välittömään päätökseen: näin tärkeä mies on ehdottomasti haettava menneisyydestä 2000 luvulle, ja hänelle on annettava paras mahdollinen amerikkalainen koulutus.

Näin myös tehdään. Se selittääkin Raamatun juoneen jääneen aukon: vihdoinkin paljastuu, mitä
Jeesus teki 12. ja 30. ikävuotensa välillä.

Mediasta ja hysteriasta

STT uutisoi tänään:

Epäilyt Toijalan seudulla tapahtuneesta laajasta lasten hyväksikäytöstä olivat tiedotusvälineissä näkyvästi esillä viime viikonvaihteessa. Poliisin mukaan Toijalan seudulla ei kuitenkaan ole ollut sellaista laajaa hyväksikäyttöä, mistä tiedotusvälineet ovat kertoneet.
Poliisin mukaan teot ovat olleet yksittäisiä eikä näköpiirissäkään ole, että hyväksikäytön mittasuhteet olisivat sellaiset, mitä julkisuudessa on kerrottu.
Tutkinnan aikana poliisin tietoon on tullut vain ne kaksi epäilystä, joiden vuoksi 23-vuotias mies on vangittu. Poliisi aloitti tapauksen tutkinnan kolme viikkoa sitten.

Niinpä.

Pesis voitti oopperan

Harvinainen tilaisuus eilen: pääsin pelaamaan pesäpalloa täysin joukkuein, oikealla kentällä. Oli NIIN hienoa! Iloa lisäsi se, että moni mukaan kutsuttu pelaaja totesi yllättyneenä ääneen, kuinka kiva pesäpalloa on pelata. Näin hyvä sanoma leviää.

Jouduin luopumaan pesiksen tähden oopperaillasta, mutta ei harmita yhtään. Kyseessä olisi ollut Kansallisoopperan Norma, josta olen kuullut pelkkää huonoa: toteutus on kuulemma massiivisen tylsä. Lisäksi eräs silminnäkijä kertoi eilisillasta, että Normana vieraillut venäläissopraano oli ollut aivan erityisen huono. Korukuviot pelkkää epämääräistä ujeltamista.

Muutamaa pelikaveria huvitti minun viehtymykseni sekä kulttuuriin että urheiluun. Eräskin karju oli oopperasta sitä mieltä, että "hyi saatana".

Päiväkoti ja markkinatalous

Nyky-yhteiskunta ja etenkin yhteiskunnassa vallalla oleva taloudellinen ajattelu on kovasti käsittelyn alla syksyn uusissa romaaneissa. Voi suorastaan sanoa, että vuosikymmenen vallalla ollut muistelubuumi on kääntymässä yhteiskunnallisuusbuumiksi.

Yksi tämän buumin uutuuksia on esikoiskrijailija Martti Linnan romaani Syysmarkkinat. Se sijoittuu päiväkotin, joka pyörii sponsorirahoilla ja valmentaa tulevia menestyjiä; aikeena on kenties listata päiväkotiketju jossain vaiheessa pörssiinkin.

Ainekset räväkkään satiiriin ovat siis olemassa, mutta Linna ei lähde sille tielle. Kerronta on maltillisen realistista, jopa arkista - ja samalla pelottavan todentuntuista: niskakarvat kohoavat pystyyn sen oivalluksen myötä, että tuossa tilanteessa aletaan pian olla ihan oikeasti. Pedagogia ja lasten hyvinvointi jää armotta kakkoseksi, kun päiväkoteja(kin) viritetään huimaan tuloskuntoon.

Linnan (hieno sukunimi kirjailijalle!) romaanissa talousajattelu on ujuttautunut myös päiväkodin opetussuunnitelmaan. Lapsille opetetaan kaupankäynnin sääntöjä ja voiton kartuttamista, ja pipareita leivotaan euron kuvat silmissä.

Murskavoitto

Ei ollut Garfieldista minulle vastusta eilen sulkapallokentällä. Voitin 5-1 - mutta sen ainoan hävityn erän hävisin kyllä käsittämättömästi 0-9.

Voiton salaisuus olivat pitkät lyönnit takakentälle, niitä G:n oli pelin edetessä yhä hankalampi palauttaa. Sen sijaan kovat hyökkäyslyönnit tulivat joka kerta takaisin, jätkällä on ihme refleksit.

5-1 tasoitti tilastoja syksyn alusta, ne ovat nyt minun Garfieldin kesken 9-12. G. johtaa yhä.

Wilfred oli taas jossakin ulkomaassa, mutta kirjataan tähän, että viikko sitten hän pieksi Garfield-paran 5-0. Heidän välisensä tilasto W-G 14-3.

Minä ja Wilfred olemme ennättäneet pelata vähän vähemmän keskenämme, W. johtaa 5-1.

Puoli vuotta bloggausta

Aloitin tämän blogin kokeilumielessä tasan puoli vuotta sitten, maaliskuun 18. päivänä. Sittemmin olen kirjoittanut keskimäärin kahtena päivänä kolmesta, ja lukijoiden käyntejä blogiin on kertynyt kymmenkunta päivittäin.

Kokeilu on nyt valmis, uskon tietäväni, mitä tämä paljonpuhuttu bloggaus tarkoittaa. Se antaa mahdollisuuden elämyksiensä jakamiseen pienen lukijajoukon kanssa, ja myös mielipiteitten vaihtamiseen, joskus. Tai sitten enemmän tai vähemmän hienostuneeseen haistatteluun.

Privaattipäiväkirjasta tämä julkinen kirjoittelu eroaa mm. siinä, että yksityisessä päiväkirjassa ei ole kommenttiosastoa, jossa joku muu voisi ilmoittaa, että muistiin kirjattu mielipide on väärä. Netissä kynnys toisten mielipiteitten - joskus jopa sananvalintojen - mollaamiseen on toisinaan varsin alhainen.

Eilen mietin tämän blogin lopettamista. Koituu tästä kirjoittelusta nimittäin oma stressinsäkin: jo päivän tauon jälkeen korvan taakse hiipii pieni blogipeikko muistuttaman, että pitäisi oikeastaan päivittää. Tämän pitäisi olla kuitenkin harrastus, ja harrastusten olisi syytä rentouttaa ja viihdyttää, ei lisätä paineita. Sitä paitsi blogiin käytetty energia on pois yksityiseltä päiväkirjalta, ja se on oikeasti sääli.

Mutta en minä lopeta. En malta. Tänäänkin, kahden tunnin päästä pelataan sulkapalloa, ja mihin minä tulokset kirjaisin, ellen Kulttuuria ja urheilua -blogiin?!

Suklaatehtaassa

Lapsena koetut taide-elämykset jättävät usein syvemmän jäljen kuin mikään aikuisuuden kulttuurikokemus.

Niinpä olen aina ollut sitä mieltä, ja olen yhä, että noin 8-vuotiaana lukemani Jali ja suklaatehdas on Roald Dahlin paras kirja. Sen jälkeen on tullut ahmaistua Dahl jos toinenkin, ja lukunautintoja on koettu (etenkin Oswald-enon seurassa), mutta Jalilla ja suklaatehtaalla on aina erityinen asema.

Niinpä kirjasta tehty elokuva piti tietenkin mennä heti katsomaan.

Tällaisessa tilanteessa odotuksenmukainen reaktio olisi kai aika voimakas: elokuva olisi kirjaan kiintyneen katsojan silmissä joko karmaiseva pyhäinhäväistys tai sitten suurenmoinen toiveitten täyttymys.

Mutta kas vain: minulle Tim Burtonin ohjaama Jali ja suklaatehdas oli ihan ookoo elokuva. Ei mikään surkea, mutta ei niin mieletönkään. Kokemus oli miellyttävä, mutta ei sen merkillisempi.

Mutta näin se on yleensäkin: kirjoista tehdyt elokuvaversiot eivät saa minua ryntäilemän seinille, sillä en edellytä, että elokuva jotenkin "toistaisi" kirjan antaman elämyksen. Elokuvan arvo on muualla kuin siinä, miten se pystyy olemaan "uskollinen" pohjana olevalle teokselle; leffalla on omat lakinsa, romaanikerronnalla omansa.

Joskus kuulee sanottavan, että parhaat elokuvat syntyvät keskinkertaisista romaaneista. Tuo ei ole töäysin tota, sillä erät parhaista näkemistäni elokuvista perustuvat hienoihin romaaneihin: nyt ajattelen esim. Peltirumpua, Lolitaa, Olemisen sietämätöntä keveyttä ja Tuntematonta sotilasta.

Mutta näiden elokuvien onnistuneisuus ei johdu siitä, että romaani olisi jotenkin "siirretty" valkokankaalle, vaan siitä että ohjaajalla on ollut vahva näkemys, jonka toteuttamisessa hän on ollut johdonmukainen ja tinkimätön.

Eliitin lajit

Tennis on vanhastaan nähty rikkaitten harrastuksena. Perusklisee tennisharrastajasta on ikävystynyt, pyntätty amerikkalainen johtajanrouva, joka menee tennistunnin päätteeksi sänkyyn ruskettuneen ja lihaksikkaan tennisopettajansa kanssa.

Suomessa tennisharrastuksella on mm. Jorma Ollilan kasvot.

Sama asetelma toistuu Pirkko Saision uutuusnäytelmässä Virhe, jossa mainostoimiston varapomo ja mahtiasiakkaan omistajan poika lyövät keskiviikkoiltaisin palloa ja yrittävät samalla sopia isoista järjestelyistä.

Samalla näyttämöllä, Kansallisteatterin isolla, esitetään myös Kuningas Learia. Siinä puolestaan golfilla on keskeinen rooli. Gloucesterin herttuako se oli vai kuka, joka mätkii palloja koloon. Golfmaila on vallan ja varakkuuden symboli siinä missä tennismaila nuorekkuuden ja nousujohteisuuden.

Kuinka paljon näillä kliseillä lienee tekemistä todellisuuden kanssa? Käsittääkseni tennis on mainettaan vähemmän elitistinen laji - mutta niin on myös golf: ainakaan JOKAINEN golffari ei ole tärkeilevä äkkirikas tahi puuskuttava isorikas, vaan tunnen myös muutamia duunaripohjalta golffaavia.

Lopuksi: Saision näytelmä on muuten hyvä, mutta terminologiasta huomaa ettei kirjoittaja ole täysin sisällä urheilussa. Tenniksen harrastajat sanovat näytelmässä: "rystylyönti yläkierteellä vasempaan takakulmaan". Ei noin puhuta; tutummalta kuulostaisi "yläkierteinen rystylyönti". Ja mikä ihme on vasen takakulma? Mistä katsoen vasen? Tarkoitettaneen joko vastustajan kämmen- tai rystykulmaa.

Raudaskoski jäi kesken

Yritin lukea Tiina Raudaskosken esikoisromaania Eberhard Millerin muotokuva. Innostuin kirjasta Suomen Kuvalehden haastattelun pohjalta - Kuviksen Hän-palsta on nimittäin johtotähteni, uskon aina viikon ajan, että Häneksi valittu henkilö on oikeasti merkittävä ihminen.

No, voi tämä Raudaskoski merkittävä kirjailija ollakin, mutta minä en jaksanut hänen romaaniaan. Jo kirjan kansi pursuaa erilaisia elementtejä - ruusuja, kolikoita, piirroksia, Saksan kartta ja koristeellista kaunokirjoitusta. Samaa krumeluuria on sisältökin: koukeroista, keimailevaa kieltä, viljalti huutomerkkejä, tarkoituksetonta poseerausta.

Kylläpä nämä makuasiat ovat kummallisia. Eilen minulle ei kelvannut karu ja asiallinen Maria Peura, tänään vierastan leikkisän romanttista Tiina Raudaskoskea. Mistähän en pidä huomenna?

En innostunut Maria Peurasta

Maria Peuran toista romaania Valon reunalla on kovasti kehuttu siellä täällä.

En yhdy kehumisiin. Peura kyllä kirjoittaa hyvin, jaarittelematta ja iskevästi ja persoonallisella rytmillä, mutta romaanin yleinen ankeus ei vetoa minuun. Sitä paitsi siinä on vahva ennen luetun tuntu: nuoren tytön ahdistus pohjoissuomalaisessa kylässä on tuttua Mukan, Liksomin ja Helmi Kellokummun kirjoista. (Kellokumpu on aika vähän tunnettu kirjailija, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen!)

Myös Mikael Niemi tulee Peuran romaanista mieleen, etäisenä kuvajaisena. Mutta siinä missä Niemen Vittulajänkä on samalla kertaa synkeä, maaginen ja hulvaton paikka, juuttuu Peura pelkkään yksisilmäiseen synkistelyyn.

En tykännyt.

No huh huh

Elimistöni tasaantuu pikku hiljaa.

Olen elänyt parin tunnin ajan tuskaisia trillerihetkiä teksti-tv:n ääressä seuraamalla Superpesiksen karsinnan viimeistä kierrosta. (Ennakkotiedoista poiketen en siis lähtenytkään Pohjanmaalle.)

No, kävi hyvin. IPV hävisi oman ottelunsa Ilmajoella, mutta Alajärvi ei kyennyt voittamaan Jyväskylän Kiriä ottelussa, jolla ei ollut Kirille merkitystä ensi kauden kannalta (paitsi se, että voitollaan Kiri sai Alajärven seurakseen ensi kesäksi Ykköspesikseen; häviö olisi merkinnyt IPV:n jäämistä ykköseen.)

Imatra siis palaa ensi vuonna korkeimmalle sarjatasolle. Se on suunnattoman tärkeä asia.

Mutta miksi se on niin tärkeää, mikä tekee yhden palloilujoukkueen menestyksestä näin ohittamattoman valtaisan asian ihmiselle? - Suomalaiset sentään jäävät enimmäkseen henkiin, mutta kuumaverisemmissä maissa saadaan sydänkohtauksia suosikkijoukkueitten edesottamusten takia, ellei suorastaan ammuta pelaajia pyssyillä.

Samastumisen tunne on luja, IPV on osa minua. Kun joukkueella menee huonosti, minulla on kurjaa. Voiton jälkeiset päivät ovat huumaavan euforisia. Mistä tässä oikein on kysymys?

Omakohtaisesta pelaamisesta ei ole kyse, olen pelaillut vähän vasta aikuisvuosina. Lapsena vain satunnaisesti.

Pitkä traditio on yksi selittäjä: olen istunut katsomossa joka kesä nelivuotiaasta saakka. Ensimmäiset mestaruudet tulivat, kun olin noin kymmenvuotias, seuraava menestyskausi osui ikävuosiini 18-25.

Mutta yhtä uskollinen olen ollut silloinkin, kun menestystä ei ole tullut. Teinivuosinani IPV oli kesästä toiseen runkosarjan setsemäs, ja 90-luvulle osui syvä notkahdus pari sarjaporrasta alemmas. Ei tuntunut missään, joka matsi on jännittänyt ja sykähdyttänyt aivan yhä paljon.

Lajina pesäpallo on nerokas, kaikkien sääntöuudistusten jälkeenkin. Se on monipuolinen ja taktinen laji, haastavaa mutta palkitsevaa seurattavaa. Jotkut pitävät sitä hitaana ja jankkaavana - mutta he eivät teidä, mistä puhuvat. Hidas ja käsittämätön on myös Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu vihkiytymättömien silmissä. Joseph Haydnin jousikvartetot ja Charlie Parkerin soolot kuulostavat kaikki samalta, kunnes niihin alkaa perehtyä. Tottumattoman suussa kaikki punaviini on pelkästään hapanta.

Vertaan pesäpalloa tahallani taiteen klassikoihin ja viineihin. Kaikkia yhdistää se, että elämyksiä ja vivahteita on tarjolla loputtomasti sille, joka sallii itsensä ottaa ne vastaan.

Ja sitten niistä tulee intohimo josta haluakaan päästä ikinä irti.

Nimikeskustelu jatkuu

Anita Konkka ja Leevi Lehto pohtivat omilla tahoillaan kirjailijan oikeutta teoksiensa nimiin.

Konkka lausahtaa varsin kategorisesti, että "kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla".

Olematta kirjailija oletan, että yleistys on liian karkea: aina on olemassa eilen mainitsemani kulttuurisen lainan ajatus. - Ja tietenkin myös rahallisen hyötymisen ajatus. Lienee kuviteltavissa semmoinenkin tilanne, että jonkin kirjan levikki kasvaa, jos sillä on etevästi lainattu tai mukailtu nimi... Ruusun nimi? Kahdeksan veljestä?

Leevi Lehto puolestaan ei neiele luomiden rajoituksia ja on provosoitunut väsäämään "googlerunon" nimeltä Nuoruustango.

Oikeus nimeen?

Uutiset kertovat, että Anu Kaipainen on närkästynyt Otavalle siitä, että Reijo Mäen kirjalla on sama nimi kuin Kaipaisen runolla ja romaanilla, Nuoruustango.

Kaipainen saattaisi kuulemma olla oikeutettu korvauksiin.

Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.

Yksittäisten sanojen ja ilmauksien suojaaminen copyrightillä tuntuu kulttuurin alueella muutenkin kummalliselta. Ymmärrän sen, että mikä tahansa firma ei saa ottaa nimekseen Alko, kun semmoinen firma jo on; mutta mikä tahansa bändi voi antaa biisilleen nimen The Power of Love, vaikka samannimisiä kappaleita on ennestän jo kymmeniä.

Toisaalta - nyt kun kirjoittaessani alan ajatella - kyllähän persoonallisen nimen lainaaminen oman teoksen nimeksi tuntuu myös kummalliselta, jopa laittomalta. Romaanihenkilön kuolema on jo kirjoitettu, maailmaan ei taitaisi mahtua toista saman nimistä romaania.

Auschwitz vai Ausschwitz?

Miten Auschwitz kirjoitetaan? Oletan, että yhdellä ässällä, se näyttää tutummalta; äskettäin ilmestyneessä Eric-Emmanuel Schmittin romaanissa Nooan lapsi näkyy kuitenkin olevan käytössä kaksi ässää.

Muilta osin pikku kirja on mainio ja sympaattinen. Tapahtuma-aikana ovat vuodet 1942-44, ja näkökulma pienen belgialaisen juutalaispojan. Poika pelastuu natseilta katolisen hyväntekijän, isä Ponsin avulla.

Olen havainnut monen kirjanystävän harrastavan toista maailmansotaa, ja etenkin natsien teot ovat useille suorastaan pakkomielle. Eräskin pankinjohtaja, 60-luvulla syntynyt mies, näkyi kyselevän yhtenä päivänä salakähmäisesti Hiltusen divarissa, "olisiko hänelle mitään". Sikäli kuin ymmärsin oikein, kyse oli keräilyn kohteena olevasta keskitysleirikirjallisuudesta.

Niin, piti sanomani, että tämä Schmittin pikku kirjanen olisi oivaa luettavaa leirien kauhuilla mässäilijöille. Se kysyy hyviä kysymyksiä ihmisyydestä ja hyvyydestä ja pahuudesta ja uskonnoista paneutumatta tarkkoihin kuvauksiin kidutuksesta ja nöyryyttämisestä.

(Ei pidä ymmärtää väärin. En väitä, että keskitysleirikirjojen harrastava ihminen olisi jotenkin brutaali tai karkea. Älysin vain Schmittiä lukiessa, kuinka kauniilta hyvyys , kun sen taustana on kammottava pahuus."

Tappio, tasapeli ja voitto

Niinhän siinä kävi, että IPV tyri mahdollisuutensa ja hävisi sunnunaina huonommalleen. Ne olivat ne psyykkiset tekijät.

Nyt on sitten edessä Pohjanmaan matka. Itsekin puntaroin, että jos pyyhältäisi lauantaina Ilmajoelle kärsimään katsomossa, kun IPV yrittää kaataa Koskenkorvaa... Imatralaiset ovat kyllä yleensä pärjänneet aika hyvin Kossun vieraana. Ja nyt paineet ovat muilla kuin IPV:n pojilla, Kossu tappele henkensä edestä putoamista vastaan. Parin viikon takaisen Veikkaaja-lehden arvion mukaan Kossun säilyminen oli 100 %:n varmaa, ja IPV:n nousu 99 %. Niinpä.

Sulkapallokentällä koettin eilen tasapeli, W:n matkatessa pitkin maailmaa minä ja G. pelattiin 4 erää, 2-2. Kauden alusta tilasto näyttää meidän kesken olevan 4-11, minun tappiokseni. Siitä se tasoittuu jouluun mennessä, kääntyy vielä toisin päin.

Ja sitten se voitto: Jarkko Nieminen on jo kahdeksan voitossa Amerikan avoimissa! Huomenna on vastassa Lleyton Hewitt, ja nytpä maistuisi voitto erityisen makealta: olemukseltaan nykivän hermostunut Hewitt on ollut aina mielestäni ärsyttävä ja ylimielinen, Jarkko voisi mileihyvin pudottaa hänet välieristä.

Psyykkiset tekijät

Tänään, noin kuuden ja puolen tunnin kuluttua, pelataan Superpesiksen karsintasarjan ottelu IPV-Kiri. Tilanne on se, että IPV tarvitsee ottelusta voiton varmistaakseen paikkansa ensi vuodeksi ylimmällä sarjatasolla; Kiri puolestaan on jo menettänt mahdollisuutensa, ottelulla ei ole heille enää merkitystä.

Kysynkin nyt, kumpi hyötyy tästä tilanteesta. Motivaatiotekijät ovat tietenkin IPV:n puolella, mutta miten toimivat muut psyykkiset tekijät? Kipsaako pakkovoitto imatralaisia, vievätkö rennot ja paineettomat jyväskyläläiset voiton?

Tämä tilanne on urheilullisesti aika omituinen, joskin melko usein toistuva. Siis tämä, että toiselle elintärkellä ottelulla ei ole toiselle osapuolelle käytännön merkitystä. Sen PITÄISI olla läpihuutojuttu, mutta ei se taida olla. Olen siis melkein yhtä peloissani kuin viime keskiviikkona ottelun alla.

Kafka souti

Luen Ernst Pawelin elämäkertaa Franz Kafkasta. Pawel on sosiologi ja aatehistorioitsija, jossain märin myös psykoanalyytikko - joskin viimeksimainittua suuntausta hän harjoittaa lähinnä kiistääkseen Kafkaan liittyviä uskomuksia. Kafkan isä ei ollut semmoinen hirviö, joksi Kafka hänet on kuvannut, Pawel todistelee; mutta elämäkerturi lisää tähän, että olennaista on se että Kafka uskoi omiin muistoihinsa, ei se, mitä todella tapahtui.

Yksi Kafkaan liittyvä uskomus on mielikuva hintelästä hiirulaisesta, joka ei ollut koskaan missään tekemisissä liikunnan kanssa. Se, sekään, ei pidä paikkaansa. Kafka harrasti soutamista!

No, ei pidä kuvitella liikoja. Soutelusta huolimatta tohtori Kafka oli myös kelmeä virkamies, luulosairas ja sulkeutunut heppu. (Eikä kunnon tohtori juuri millään mittapuulla: Pawel todistaa huolellisesti, että Kafkan käymä Prahan saksalainen yliopisto oli tasoltaan skandaalimaisen surkea. "Prahan tohtori" taisi olla tuohon aikaan "Upsalan ekonomin" vastine.)

Juokseminen ja filosofia

Näkyy ilmestyneen semmoinen kirja kuin Juoksemisen filosofia, tekijä on Tapio Koski. Kiiltomadossa on kirjasta Jouni Tossavaisen arvostelu.

En ole lukenut kirjaa, joten olen erittäin pätevä pohtimaan, onko kyseessä humpuuki vai ei. Miten niin juoksemisen filosofia? Mitä filosofista on siinä, että rientää nopeasti paikasta toiseen ja hengästyy tämän rientämisen tähden?

Itse kävin tänään isäni kanssa lenkillä eteläkarjalaisessa maalaismaisemassa. Käveltiin reippaasti, otettiin aika ajoin juoksupyrähdys.

Havainto: juokseminen yhdistää. Kaksi salskeaa miestä juoksee rinta rinnan jopa usean minuutin pyrähdyksiä. Sen jälkeen tietää olleensa kovassa paikassa ja selvinneensä.

Toinen havainto:juostessa ajattelee eri tavalla kuin muulloin. On siinä jotain meditatiivista, askelten rytmi ja keuhkojen poltto toisaalta kaventaa ajatusmaailmaa, toisaalta tekee sen intensiivisemmäksi.

Kolmas havainto: juostessa tuntee olevansa ruumiillisempi kuin lähes milloinkaan muulloin. Oma kuolevaisuus, iän karttuminen, mahdollinen viehätysvoima ja sen rapistuminen, fyysinen suoriutuminen, elämän voitot ja tappiot - kaikki tämä tulee juostessa niin sanotusti lihaksi.

Pesiksessä tinnitys jäävistyy

Voi kauhistus, joko olen maininnut, että Superpesiksen karsintasarja on tuskallisen jännittävä. Onneksi, ihmeen kautta, IPV löysi eilen Vimpeliä vastaan itsensä ja väänsi upean, suurenmoisen, riemastuttavan voiton.

Kotiutuskisassa koettiin yksi imatralaisen pesäpallohistorian hienoimmista hetkistä, kun IPV tuli omalla vuorolaan sisään. Vimpeli oli saanut suhteellisen huonoilla lyönneillä kolme juoksua, mikä tuntui todella paljolta. Mutta IPV:n lyönnit aloittanut Toni Laakso löi kolmannellaan kunnarin Vimpelin kolmoskopparin takaa, ottelun äärimmäisen hyvin pelanneen Markus Salmenaution tontilta. Näin tilanne olikin jo ensimmäisen parin jälkeen 2-3, ja sitten IPV:n kaksi seuraavaa lyöjää Ranta ja Keskinen ottivat varmoilla välilyönneillä tarvittavat juoksut. Parhaita kotiuttajia Lehtolaa ja Kontista ei edes tarvittu.

No, IPV:n nousu mestarussarjaan ei ole vielä varma. Ensi sunnuntaina pitäisi vielä voittaa Jyväskylän Kiri, joka menetti eilen teoreettisetkin mahdollisuutensa, kun SMJ sai napatuksi Kiriltä yhden pisteen.

Melkoisen jännittäviä vaiheita koettiin eilen myös Superin välierissä, ja nyt tapahtuu sitten semmoinenkin ihme että Nurmon Jymy pelaa loppuottelussa. Ihan piristävää, että Sotkamo saatiin pitkästä aikaa ulos finaaleista. Idän ihmisenä toivon tietenkin Kiteelle kultaa.