Kauheat lapset

Aleksanterin teatterissa esitetään päivittäin ensi perjantaihin asti Philip Glassin oopperaa Les Enfants Terribles.

Libretto perustuu Jean Cocteaun romaaniin, ja se pursuaa väkivaltaa, alistamista ja insestiä. Glassin (kolmelle pianolle sävelletty) musiikki on tarinan synkeydestä huolimatta suorastaan kaunista; kenties kauneimmillaan sen on alkupuolen lumisotakohtauksessa. Kontrasti korvia hivelevän musiikin ja selkäpiitä karmivan sadismin välillä on vaikuttava ja tehokas.

Kaikki esiintyjät - laulajat, tanssijat ja pianistit - olivat varsin hyviä.

Mutta niin kuin moderneissa oopperoissa usein, mieleen eivät jää yksittäiset aariat tai muut suoritukset, vaan teoksen kokonaisuus: sen tunnelmat ja käänteet, kenties myös "sanoma". Laulajien briljeeraus ja äänivarojen esittely upeissa aarioissa taisi jäädä 1800-luvulle.

Tällä en tarkoita väittää, että en nauttisi 1700- ja 1800-lukujen klassisien oopperoitten huippuhetkistä, päin vastoin! Mutta 1900- ja 2000-lukujen teoksissa taidetta tehdään toisenlaisista, etten sanoisi elitistisemmistä lähtökohdista. Kansaan menevät kliimaksit ovat siirtyneet oopperalavoilta muunlaisille estradeille.