Suklaatehtaassa

Lapsena koetut taide-elämykset jättävät usein syvemmän jäljen kuin mikään aikuisuuden kulttuurikokemus.

Niinpä olen aina ollut sitä mieltä, ja olen yhä, että noin 8-vuotiaana lukemani Jali ja suklaatehdas on Roald Dahlin paras kirja. Sen jälkeen on tullut ahmaistua Dahl jos toinenkin, ja lukunautintoja on koettu (etenkin Oswald-enon seurassa), mutta Jalilla ja suklaatehtaalla on aina erityinen asema.

Niinpä kirjasta tehty elokuva piti tietenkin mennä heti katsomaan.

Tällaisessa tilanteessa odotuksenmukainen reaktio olisi kai aika voimakas: elokuva olisi kirjaan kiintyneen katsojan silmissä joko karmaiseva pyhäinhäväistys tai sitten suurenmoinen toiveitten täyttymys.

Mutta kas vain: minulle Tim Burtonin ohjaama Jali ja suklaatehdas oli ihan ookoo elokuva. Ei mikään surkea, mutta ei niin mieletönkään. Kokemus oli miellyttävä, mutta ei sen merkillisempi.

Mutta näin se on yleensäkin: kirjoista tehdyt elokuvaversiot eivät saa minua ryntäilemän seinille, sillä en edellytä, että elokuva jotenkin "toistaisi" kirjan antaman elämyksen. Elokuvan arvo on muualla kuin siinä, miten se pystyy olemaan "uskollinen" pohjana olevalle teokselle; leffalla on omat lakinsa, romaanikerronnalla omansa.

Joskus kuulee sanottavan, että parhaat elokuvat syntyvät keskinkertaisista romaaneista. Tuo ei ole töäysin tota, sillä erät parhaista näkemistäni elokuvista perustuvat hienoihin romaaneihin: nyt ajattelen esim. Peltirumpua, Lolitaa, Olemisen sietämätöntä keveyttä ja Tuntematonta sotilasta.

Mutta näiden elokuvien onnistuneisuus ei johdu siitä, että romaani olisi jotenkin "siirretty" valkokankaalle, vaan siitä että ohjaajalla on ollut vahva näkemys, jonka toteuttamisessa hän on ollut johdonmukainen ja tinkimätön.