Kulttuuria ja urheilua

Liikkuva humanisti harrastaa

11.9.05

No huh huh

Elimistöni tasaantuu pikku hiljaa.

Olen elänyt parin tunnin ajan tuskaisia trillerihetkiä teksti-tv:n ääressä seuraamalla Superpesiksen karsinnan viimeistä kierrosta. (Ennakkotiedoista poiketen en siis lähtenytkään Pohjanmaalle.)

No, kävi hyvin. IPV hävisi oman ottelunsa Ilmajoella, mutta Alajärvi ei kyennyt voittamaan Jyväskylän Kiriä ottelussa, jolla ei ollut Kirille merkitystä ensi kauden kannalta (paitsi se, että voitollaan Kiri sai Alajärven seurakseen ensi kesäksi Ykköspesikseen; häviö olisi merkinnyt IPV:n jäämistä ykköseen.)

Imatra siis palaa ensi vuonna korkeimmalle sarjatasolle. Se on suunnattoman tärkeä asia.

Mutta miksi se on niin tärkeää, mikä tekee yhden palloilujoukkueen menestyksestä näin ohittamattoman valtaisan asian ihmiselle? - Suomalaiset sentään jäävät enimmäkseen henkiin, mutta kuumaverisemmissä maissa saadaan sydänkohtauksia suosikkijoukkueitten edesottamusten takia, ellei suorastaan ammuta pelaajia pyssyillä.

Samastumisen tunne on luja, IPV on osa minua. Kun joukkueella menee huonosti, minulla on kurjaa. Voiton jälkeiset päivät ovat huumaavan euforisia. Mistä tässä oikein on kysymys?

Omakohtaisesta pelaamisesta ei ole kyse, olen pelaillut vähän vasta aikuisvuosina. Lapsena vain satunnaisesti.

Pitkä traditio on yksi selittäjä: olen istunut katsomossa joka kesä nelivuotiaasta saakka. Ensimmäiset mestaruudet tulivat, kun olin noin kymmenvuotias, seuraava menestyskausi osui ikävuosiini 18-25.

Mutta yhtä uskollinen olen ollut silloinkin, kun menestystä ei ole tullut. Teinivuosinani IPV oli kesästä toiseen runkosarjan setsemäs, ja 90-luvulle osui syvä notkahdus pari sarjaporrasta alemmas. Ei tuntunut missään, joka matsi on jännittänyt ja sykähdyttänyt aivan yhä paljon.

Lajina pesäpallo on nerokas, kaikkien sääntöuudistusten jälkeenkin. Se on monipuolinen ja taktinen laji, haastavaa mutta palkitsevaa seurattavaa. Jotkut pitävät sitä hitaana ja jankkaavana - mutta he eivät teidä, mistä puhuvat. Hidas ja käsittämätön on myös Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu vihkiytymättömien silmissä. Joseph Haydnin jousikvartetot ja Charlie Parkerin soolot kuulostavat kaikki samalta, kunnes niihin alkaa perehtyä. Tottumattoman suussa kaikki punaviini on pelkästään hapanta.

Vertaan pesäpalloa tahallani taiteen klassikoihin ja viineihin. Kaikkia yhdistää se, että elämyksiä ja vivahteita on tarjolla loputtomasti sille, joka sallii itsensä ottaa ne vastaan.

Ja sitten niistä tulee intohimo josta haluakaan päästä ikinä irti.

3 Comments:

At su syysk. 11, 08:27:00 ip., Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Henkisten pohjalaisten homoeroottisen tylsistelyn vertaaminen punaviiniin, klassiseen musiikkiin tai jazziin on naurettavaa. Mutta jollakin tavallahan fetissit täytyy itselleen ja muille perustella.

Pesäpallo, tuo hiekkakenttien pienipalloinen jalkapallo.

 
At su syysk. 11, 08:54:00 ip., Blogger Kulttuuria ja urheilua kirjoitti...

Jotenkin osasin odottaa tätä.

Olisi, on, oman esseen aheensa, miksi juuri pesäpallo saa vihamieliset voimat liikkeelle.

Käsittääkseni jalkapallon ja jääkiekon seuraaminen on ihmisten mielestä erittäin normaalia, kori- ja lentopallon samoin. Jääpallo taitaa olla imagoltaan hiukan säälittävää, mutta inhoa se ei herättäne. Käsipallolla on sen verran vahva hurri-imago, että sitä taidetaan joissakin piireissä inhotakin.

Mutta aina kun kertoo pitävänsä pesäpallosta, saa kuulla jonkin sortin loukkauksia. Edes moottoriurheilun seuraaminen ei herätä yhtä rajuja reaktioita.

Mistähän tässä mahtaa olla kysymys?

 
At su syysk. 11, 09:53:00 ip., Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kukaan tuskin jaksaa vihata mitään niin marginaalista ja tylsää kuin pesäpallo.

 

Lähetä kommentti

<< Home