No huh huh

Elimistöni tasaantuu pikku hiljaa.

Olen elänyt parin tunnin ajan tuskaisia trillerihetkiä teksti-tv:n ääressä seuraamalla Superpesiksen karsinnan viimeistä kierrosta. (Ennakkotiedoista poiketen en siis lähtenytkään Pohjanmaalle.)

No, kävi hyvin. IPV hävisi oman ottelunsa Ilmajoella, mutta Alajärvi ei kyennyt voittamaan Jyväskylän Kiriä ottelussa, jolla ei ollut Kirille merkitystä ensi kauden kannalta (paitsi se, että voitollaan Kiri sai Alajärven seurakseen ensi kesäksi Ykköspesikseen; häviö olisi merkinnyt IPV:n jäämistä ykköseen.)

Imatra siis palaa ensi vuonna korkeimmalle sarjatasolle. Se on suunnattoman tärkeä asia.

Mutta miksi se on niin tärkeää, mikä tekee yhden palloilujoukkueen menestyksestä näin ohittamattoman valtaisan asian ihmiselle? - Suomalaiset sentään jäävät enimmäkseen henkiin, mutta kuumaverisemmissä maissa saadaan sydänkohtauksia suosikkijoukkueitten edesottamusten takia, ellei suorastaan ammuta pelaajia pyssyillä.

Samastumisen tunne on luja, IPV on osa minua. Kun joukkueella menee huonosti, minulla on kurjaa. Voiton jälkeiset päivät ovat huumaavan euforisia. Mistä tässä oikein on kysymys?

Omakohtaisesta pelaamisesta ei ole kyse, olen pelaillut vähän vasta aikuisvuosina. Lapsena vain satunnaisesti.

Pitkä traditio on yksi selittäjä: olen istunut katsomossa joka kesä nelivuotiaasta saakka. Ensimmäiset mestaruudet tulivat, kun olin noin kymmenvuotias, seuraava menestyskausi osui ikävuosiini 18-25.

Mutta yhtä uskollinen olen ollut silloinkin, kun menestystä ei ole tullut. Teinivuosinani IPV oli kesästä toiseen runkosarjan setsemäs, ja 90-luvulle osui syvä notkahdus pari sarjaporrasta alemmas. Ei tuntunut missään, joka matsi on jännittänyt ja sykähdyttänyt aivan yhä paljon.

Lajina pesäpallo on nerokas, kaikkien sääntöuudistusten jälkeenkin. Se on monipuolinen ja taktinen laji, haastavaa mutta palkitsevaa seurattavaa. Jotkut pitävät sitä hitaana ja jankkaavana - mutta he eivät teidä, mistä puhuvat. Hidas ja käsittämätön on myös Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu vihkiytymättömien silmissä. Joseph Haydnin jousikvartetot ja Charlie Parkerin soolot kuulostavat kaikki samalta, kunnes niihin alkaa perehtyä. Tottumattoman suussa kaikki punaviini on pelkästään hapanta.

Vertaan pesäpalloa tahallani taiteen klassikoihin ja viineihin. Kaikkia yhdistää se, että elämyksiä ja vivahteita on tarjolla loputtomasti sille, joka sallii itsensä ottaa ne vastaan.

Ja sitten niistä tulee intohimo josta haluakaan päästä ikinä irti.