Jalkapallotehdas

Katsoin eilen Nick Loven elokuvan Football Factory. Se on raaka ja repivä, ja samalla kertaa hauska ja hulvaton elokuva jalkapalloväkivallasta. Leffaa ei ole suotta verrattu Trainspottingiin - molemmat rakentuvat itsetuohoisen sisäpiiriläisen itseironiselle tilitykselle.

Leffan keskusjenginä on joukko Chelsean faneja. Fanina oleminen merkitsee riidan haastamista ja toisten ihmisten hakkaamista. Ohjaajan oivallus on siinä, että elokuvassa ei ole yhtään kuvaa jalkapallon pelaamisesta, eivätkä mukana heiluvat tyypit puhu jalkapallosta sanaakaan. He jauhavat ainoastaan joukkueitten kannattamisesta.

Jalkapallohuliganismi on käsittämätön ilmiö, eikä tämäkään elokuva tee siitä lainkaan helpommin käsitettävää. Pohja on selvästi sosiaalinen - on hienoa kuulua jengin. Ja epäilemättä myös biologialla, uroitten tarpeella taistella, on osuutensa.

Elokuvasta kannattaa mainita myös päähenkilön isoisä William, joka on sotaveteraani ja olutsieppo. Rasistiset taksikuskit ja väkivaltaiset huligaanit ovat kunnioittavinaan veteraaneja ja toimivinaan heidän nimissään. Moinen ottaa Williamia pahasti pannuun. Hän pitää rasisteja ja nyrkinheiluttajia vihonviimeisinä luusereina.