Syvän kurkun mustinmenetys

No niin, nyt olen taas sivistyneessä maailmassa ja tietokoneen äärellä. Huittisissa pitävät kirjastoaan kiinni viikonloppuisin.

Lupasin kommentoida Woodwardin kirjaa Syvästä kurkusta.

Mielenkiintoinen kirja, ensinnäkin. On kiintoisaa, kun tutkiva sankarireportteri paljastaa suhteensa tärkeimpään (?) lähteeseensä sekä sen, kuinka epävarmalla pohjalla ja inhimillisien heikkouksien leimaama tuo suhde on ajoittain ollut. Kyse ei ollut suinkaan siitä, että Felt ja Woodward olisivat olleet kavereita, joilla olisi ollut yhteinen tavoite tiedon julkistamisessa.

Ei, Woodward ei tiedä tänäkään päivänä, miksi FBI:n kakkosmies Mark Felt halusi vuotaa tietonsa Washington Postille. Eikä tuli tietämäänkään, sillä Mr. Felt on dementian runtelema vanhus, joka ei tiedä olleensa Syvä Kurkku.

Tämä dementia tuo Woodwardin kirjaan sen kiinnostavimman ulottuvuuden. Feltin kanssa on aikoinaan sovittu, että hänen henkilöllisyyttään ei missään oloissa paljasteta ennen hänen kuolemaansa. No, Woodward piti sopimuksesta kiinni loppuun saakka, mutta viime vuosina, Feltin muistin murentuessa, hän pohti tätä lähdesuojaa hyvin ankarasti. Mitä tehdä? Ratkaisu tuli lopulta ulkopuolelta, kun Feltin lähipiiri sai asiasta vihiä ja vuoti sen julkisuuteen. (Rahan toivossa? Nykyaikainen perusreaktiohan kaikkeen yllättävään on yleensä sama: kuka tästä hyötyy?)

(Sivumennen: Deep Throat ei koskaan sanonut kuuluisaa lausetta "Follow the money." Sisällöllisesti tuollainen vihje tuli toki annetuksi, mutta toisin kuin luullaan, tuota lausetta ei koskaan käytetty.)

Woodwardin suhde Feltiin oli monin muinkin tavoin kiintoisa. 70-luvun mittaan he joutuivat eri puolille, kun Felt joutui vaikeuksiin, syytteeseenkin, omien toimiensa tähden, ja Woodward joutui raportoimaan asiasta. Sittemmin he eivät olleet tekemisissä juuri lainkaan ennen 90-lukua, jolloin Felt olikin jo dementoitunut vanhus.

Monet asiat jäivät iäksi selvittämättä. Yleisellä tasolla tärkein kysymys on miksi: Mikä sai Feltin vuotamaan? Mutta yksityisellä tasolla Woodward on liikuttavan inhimillinen: Mitä Mark Felt ajattelee minusta, arvostaako hän minua vai kantaako kaunaa?

The Secret Man ei ole faktoiltaan kovimpia Woodwardin kirjoja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on pikemminkin tunnelmapala, täydennysosa 70-luvun Watergate-kirjoihin. Ja tietenkin se on myös tärkeä puheenvuoro juuri nyt vellovaan lähdesuojakeskusteluun - toivottavsti amerikassa (ja kaikkialla) kuunnellaan tarkasti, mitä tutkivan journalismin veteraanilla on sanottavanaan lähteitten ja journalisien välisestä luottamuksesta.