Haanpää ja urheilu

Olen lukenut Pentti Haanpään kirjeitä, ne ilmestyivä loppukesästä Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittamina.

Tämmöinen kokoelma on melankolisella tavalla nostalgista luettavaa. Vanhojen kirjeitten lukeminen tekee tietoiseksi siitä, että meidän ajastamme ei juurikaan jää tällaisia dokumentteja ihmisten kommunikaatiosta. Niin suuri osa viestinnästä tapahtuu sähköisillä vempaimilla, katoavasti.

Haanpää oli yksi Suomen parhaista kirjailijoista, hän on suora linkki Aleksis Kivestä Väinö Linnaan.

Hän oli nykyajan silmin myös 30-luvun modernein kirjoittaja - Haanpään proosa on pudasta ja kirkasta, vaikka Veijo Meret ja kumppanit keksivät tämän puhtauden vasta 20 vuotta myöhemmin. Jos lukee ketä tahansa muuta 30-luvun prosaista - Sillanpäätä, Helvi Hämäläistä, Vaaskivestä puhumattakaan - joutuu "kääntämään" tekstin päässään nykykielelle, puhdistamaan ilmaisun ajalle tyypillisestä juhlallisuudesta ja patetiasta. Haanpäätä ei tarvitse pudistaa mistään.

Haanpää oli urheilumiehiä, mikä on tietysti hauskaa meistä kaikista kulttuuriurheilijoista. Pääskynen -lehden kyselypalstalla nuori Pentti Haanpää, juuri 16 täyttänyt, vastasi kysymykseen "Montako nidosta sinulla on kirjastossasi ja mikä on sen parhain kirja?"

Minulla on 73 kirjaa. Mikä niistä on paras, sitä en luullakseni pysty ratkaisemaan. "Urheiluhulluna" pidän tietysti Pihkalan "Urheilun opasta" parhaimpana.

Haanpää oli koko ikänsä erittäin suhteellisuudentajuinen ihminen. Pahimman koohotuksen aikana hän joutui siitä myös kärsimään. Suhteellisuudentaju näkyy hauskasti jo tuosta varhaisesta lausunnosta - hän pitää erillään toisistaan sen, mikä hänen kirjoistaan objektiivisesti on paras, ja mitä hän itse pitää parhaimpana.