Veitsiä kurkuilla

Eilen sulkapallon jälkeen keskusteltiin Wilfredin kanssa niistä tapauksista, kun joukkue tahi pelaaja on noussut kuilun partaalta voittoon. Muisteltiin muun muassa Suomen jääkiekkomaajoukkuetta Calgaryssa 1988 - silloin taisi olla edessä pakkovoitto Neuvostoliitosta, jos mitaleille mielitään, ja se voittohan sitten otettiin.

No, samana iltana Suomen aikaa sitten Jarkko Nieminen oli veisti kurkulla US Openissa. Hän oli hävinnyt neljännen erän 0-6 ja oli ratkaisuerää 0-4 tappiolla - ja nousi lopulta ällistyttävästi voittoon. Huh!

IPV kohtaa tänään Vimpelin superpesiskarsinnassa, ja jos tulee tappio, aletaan olla todellisissa vaikeuksissa. Pelottaa ihan. Joukkue on nyt niin hyvä, että se kuuluisi ilman muuta ylimmälle sarjatasolle, mutta jotenkin käsittämättömästi pojat ovat pelanneet kesän tehottomimmat ottelunsa juuri karsinnoissa, kun olsii pitänyt olla parhaimmillaan. Karmeaa. Pelottaa.

Eilen pelattiin siis sulkapalloakin. Lyhyitä eriä, paljon murskavoittoja. Tulokset:

Minä-Wilfred 1-3 (kauden alusta 1-5)
Minä- Garfield 1-2 (2-9)
W-G 3-0 (9-3)

Jalkapallotehdas

Katsoin eilen Nick Loven elokuvan Football Factory. Se on raaka ja repivä, ja samalla kertaa hauska ja hulvaton elokuva jalkapalloväkivallasta. Leffaa ei ole suotta verrattu Trainspottingiin - molemmat rakentuvat itsetuohoisen sisäpiiriläisen itseironiselle tilitykselle.

Leffan keskusjenginä on joukko Chelsean faneja. Fanina oleminen merkitsee riidan haastamista ja toisten ihmisten hakkaamista. Ohjaajan oivallus on siinä, että elokuvassa ei ole yhtään kuvaa jalkapallon pelaamisesta, eivätkä mukana heiluvat tyypit puhu jalkapallosta sanaakaan. He jauhavat ainoastaan joukkueitten kannattamisesta.

Jalkapallohuliganismi on käsittämätön ilmiö, eikä tämäkään elokuva tee siitä lainkaan helpommin käsitettävää. Pohja on selvästi sosiaalinen - on hienoa kuulua jengin. Ja epäilemättä myös biologialla, uroitten tarpeella taistella, on osuutensa.

Elokuvasta kannattaa mainita myös päähenkilön isoisä William, joka on sotaveteraani ja olutsieppo. Rasistiset taksikuskit ja väkivaltaiset huligaanit ovat kunnioittavinaan veteraaneja ja toimivinaan heidän nimissään. Moinen ottaa Williamia pahasti pannuun. Hän pitää rasisteja ja nyrkinheiluttajia vihonviimeisinä luusereina.

Pesäpallo uuteen uskoon?

Mitä hittoa. Luin Savon Sanomista (jep, Savon Sanomista), että pesisherrat suunnittelevat taas uusia rajuja sääntömuutoksia.

Hurjin uudistus olisi semmoinen, että vuoro ei katkeaisikaan kolmeen paloon, vaan peli etenisi aina niin, että joukkueen kaikki 12 pelaajaa käyvät lyömässä ja sitten tulee vuoronvaihto.

Tällä halutaan kuulemma paikata sitä muutaman vuoden vanhaa sääntöä, joka mahdollistaa lyöjien välistä jättämisen, jos kenttä on tyhjä.

Välistäjättösääntö onkin tosi typerä, oikein tyhmä. Muta miksi epäonnistunut sääntö yritetään paikata uudella sääntömuutoksella, eikö kenelläkään siellä pesäpalloliitossa ole rohkeutta palata vanhoihin sääntöihin, missään asiassa?

(Jos minulta kysyttäisiin, niin jaksopelikin peruttaisiin ja palattaisiin yhdeksään vuoropariin... )

Jatkan 12 lyöjän säännön pohtimista sulateltuani sitä tovin. Siitä saattaa löytyä jotain positiivistakin, kuten se, että laveamman ja tasaisemman materiaalin omaava joukkue olisi uuden säännön myötä vahvemmilla kuin parin tähden varaan rakennetut yhdistelmät.

Asemapäällikkö

Katsottin eilen DVD:ltä Sation Agent. Eri symppis elokuva, näyttelijänä tunnetun (tai "tunnetun") Thomas MacCarthyn tähän mennessä ainoa käsikirjoitus- ja ohjaustyö.

Tarina kertoo yksinäisestä kääpiöstä, joka perii vanhan rautatieaseman New Jerseyn syrjäseuduilla. Hän haluaisi olla yksin, mutta tutustuu kuitenkin pariin paikalliseen ihmiseen. Seuraa ihmissuhdekriisejä, ja lopuksi kääpiö myöntää että häntä nyppii olla kääpiö, ja tämän myöntämisen myötä asiat muuttuvat paremmiksi ja hänestä tulee mukavampi muille.

Kuulostaa sympaattiselta taide-elokuvalta, ja sellainen se olikin. Ei räjähtele, ei ajeta autolla lujaa. Tissejäkään ei vilauteta, mutta nauraa sentään saa. Erinomainen elokuva tässä lajissa.

Haanpää ja urheilu

Olen lukenut Pentti Haanpään kirjeitä, ne ilmestyivä loppukesästä Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittamina.

Tämmöinen kokoelma on melankolisella tavalla nostalgista luettavaa. Vanhojen kirjeitten lukeminen tekee tietoiseksi siitä, että meidän ajastamme ei juurikaan jää tällaisia dokumentteja ihmisten kommunikaatiosta. Niin suuri osa viestinnästä tapahtuu sähköisillä vempaimilla, katoavasti.

Haanpää oli yksi Suomen parhaista kirjailijoista, hän on suora linkki Aleksis Kivestä Väinö Linnaan.

Hän oli nykyajan silmin myös 30-luvun modernein kirjoittaja - Haanpään proosa on pudasta ja kirkasta, vaikka Veijo Meret ja kumppanit keksivät tämän puhtauden vasta 20 vuotta myöhemmin. Jos lukee ketä tahansa muuta 30-luvun prosaista - Sillanpäätä, Helvi Hämäläistä, Vaaskivestä puhumattakaan - joutuu "kääntämään" tekstin päässään nykykielelle, puhdistamaan ilmaisun ajalle tyypillisestä juhlallisuudesta ja patetiasta. Haanpäätä ei tarvitse pudistaa mistään.

Haanpää oli urheilumiehiä, mikä on tietysti hauskaa meistä kaikista kulttuuriurheilijoista. Pääskynen -lehden kyselypalstalla nuori Pentti Haanpää, juuri 16 täyttänyt, vastasi kysymykseen "Montako nidosta sinulla on kirjastossasi ja mikä on sen parhain kirja?"

Minulla on 73 kirjaa. Mikä niistä on paras, sitä en luullakseni pysty ratkaisemaan. "Urheiluhulluna" pidän tietysti Pihkalan "Urheilun opasta" parhaimpana.

Haanpää oli koko ikänsä erittäin suhteellisuudentajuinen ihminen. Pahimman koohotuksen aikana hän joutui siitä myös kärsimään. Suhteellisuudentaju näkyy hauskasti jo tuosta varhaisesta lausunnosta - hän pitää erillään toisistaan sen, mikä hänen kirjoistaan objektiivisesti on paras, ja mitä hän itse pitää parhaimpana.

Voittoputki auki

Sulkapallokausi jatkuu hiukan sekavissa merkeissä. Itse olin oikein huono viimeiseen erään asti, mutta sitten jokin muuttui...

tulokset:

minä-Wilfred 0-2 (kauden alusta 0-2)
minä-Garfield 1-2 (1-7)
W-G 1-2 (6-3)

Jarretin Keijo

Suurin suosikkini elävien jazz-muusikoitten joukossa, pianisti Keith Jarrett näkyy menestyneen Down Beatin kriitikkoäänestyksessä. Keke voitti pianistien sarjan, ja hänen suurenmoinen Standards Trionsa voitti akustisten yhtyeitten äänestyksen.

Ja koska uudessa Down Beatissa on kansijuttuna Keke J:n haastattelu, lehti piti tietysti ostaa.

Jarrett - joka oli 90-luvulla vuosikaudet soittamatta ja tekemättä mitään oudon kroonisen uupumussyndrooman takia - esiintyy haastattelussa rentona ja iloisena. Hän myös sanoo, että uusin levy on hänen merkittävin levynsä.

Niinhän muusikot aina sanovat, joka kerta. Mutta tällä kertaa tunnen halua uskoa. K. J. perustelee Japanissa äänitetyn, kokonaan improvisoidun live-soolo-tuplansa olevan hänelle täysin uudenlaista musiikkia. Hän on onnistunut vapautumaan kaikesta mitä hän on ennestään tiennyt, mihin hän on tottunut, miten hän on ajatellut musiikin rakentuvan. Jäljellä on jonkinlainen zeniläinen puhdas, hetkessä tapahtuva improvisaatio.

Tämä Radiance-levy täytyy kai hankkia. En usko, että se voisi olla minun oma suosikkini KJ:n levyjen joukossa - triolevyt ovat niin ylittämättömän hyviä - mutta täytyyhän ihmisen nyt omistaa levy, johon tekijä uskoo niin lujasti kuin Keijo vakuuttaa uskovansa.

Kuka voitti tulituksen?

Kulttuuri ja kilvoittelu valaisivat eilisiltana Helsingin taivaan. Olivat järjestäneet ilotulituksen SM-kisat, ja sitähän me tietysti mentiin Kaivopuiston rantaan katsomaan.

Kilpailun teemana oli kuulemma Krimin sota, takoihan Engelsmanni tykeillään kisapaikkaa Suomenlinnaa lähes päivälleen 150 vuotta sitten. Sotaisa aihe ei kohotuttanut juuri kenenkään kulmakarvoja - luultavasti siksi, että aikaa on kulunut riittävästi. Oletan, että teema "Punavangin kaipuu" vuoden 1918 kunniaksi tai "Nagasagi" vuotta 1945 muistellen eivät vielä kelpaa ilotulituksen aiheeksi. No, sadan vuoden päästä sitten.

Viidestä kilpailijasta mielestäni kolmas ja viides onnistuivat parhaiten tavoittamaan teeman - siis savuisan sotaisuuden, räiskähtelyn ja jylhyyden. Muut kolme näyttivät lähinnä tavallisilta ilotulituksilta, toki varsin hyvin rytmitetyiltä. Neljännen kilpailijan suosimat sydänkyuviot olivat varmaan vaikeita saada aikaan, mutta minusta ne olivat ällöttävän mauttomia. Ja miten ne liityivät Krimin sotaan?

Kilpailu oli kuulemma tv-kanava Nelosen järjestämä. Samaan konserniin kuuluva helsinkiläislehti HS raportoi tänään kilpailusta ja kertoi myös tulokset. Ystävällisesti ilmoitettiin, minkä nimisen yhtiön järjestämä tulitus oli valittu voittajaksi.

Mutta tuommoinen uutisointi ei kerro tulituksen nähneelle olennaista: mikä esitys voitti? Emme me rannassa istuskelleet kuulleet mistään, mikä firma on kulloinkin vuorossa, ja vaikka olisimme kuulleetkin, emme muistaisi sitä enää aamulla. Olisi ollut asiallista journalismia kertoa, kuka tulitti milläkin numerolla.

No, eihän tämä ole varmaankaan suomalaisen journalismin kaikkein polttavin ongelma tällä hetkellä. Huonosti hoidettu kuitenkin.

Karmiva karsinta

Superpesiksen nousukarsinnat alkoivat sitten eilen.

Etukäteen Veikkaaja-lehti arvioi, että Seinäjoki putoaa 99 %:n varmuudella, ja että Imatra puolestaan on se 99 %:n nousija. Mutta kun urheilu on semmoista, ettei noin varmoja asioita ole; ja eilinen nitro-ottelu Imatralla (jota seurasin lopulta vian teksti-tv:stä, en ehtinyt paikan päälle kylmään ja sateiseen Linnalaan) osoitti, että karsintasarja on ns. oma maailmansa. IPV väänsi lopulta voiton, mutta äärimmäisen nihkeän. SMJ vei jälkimmäisen jakson, ksäittääkseni viimeisen vuoron viimeisen lyöjän suorituksella... Se siitä prosenttilaskusta.

Kimurantti on karsintasarja muutenkin: yksikään joukkue ei saanut täyttä kolmea pistettä, ja ykkössarjalaiset Kankaanpää ja Alajärvi ottivat kaksi pistettä superissa rutinoituneilta Kouvolalta ja Vimpeliltä.

Niin että miten tahansa saattaa käydä. Hirvittää... Kyllä IPV:n kuuluisi nousta Superiin, on se pelillisesti niin hyvä porukka.

Veikkaukseni - joka sisältää myös toiveita - on, että Koskenkorva ja Kouvola säilyttävät paikkansa, ja IPV ja Kiri nousevat. Mutta tähän veikkaukseen sisältyy vahva Pohjanmaa-antipatia, merkitsisihän se sekä Seinäjoen että Vimpelin putoamista, ja Alajärven jäämistä Ykköseen...

Count Basie, aito asie

(Keski-ikäiset lukijat äkännevät otsikon mukailevan älykkäästi 15 vuoden takaista Radiomafian mainosta...)

Count Basie Orchestra vieraili eilen Helsingissä. Sitähän piti mennä kuulemaan, silläkin uhalla että illan sulkapallo jäi minulta pelaamatta. (W & G, miten meni?) On tuommoinen Amerikan meininki näillä pituusasteilla sen verran harvinaista.

Ja mikäs siinä, mukavahan osaavaa big bandia oli kuunnella. On pojilla sektiosoitto hallussa, ja orkesterin legendaarin komppiosasto oli maineensa veroinen. Etenkin rumpali oli mainio, soittamisen ilo ja eläväisyys yhdistyi tasapainoisesti show-meininkiin. Mies ilmeili ja elehti kuin sarjakuvahahmo, mutta soitti niin hyvin, että pelleily ei mennyt överiksi.

Saa nähdä, haukkuuko joku hourupäinen kriitikko tuon konsertin pölyiseksi museojatsiksi. Joillekin kun ei kelpaa mikään, mikä haiskahtaa traditionaaliselta. (Kumma juttu, että klassisella puolella Mozartit ja Bachit ovat arvossaan, ei siellä kukaan vinoile, että "johan nämä fuugat kuultiin 60-luvulla".)

Finlandia-talo oli täynnä väkeä, mikä on jotenkin lohdullista. On jazzilla sentään yleisöpohjaa, jonkun verran, kuitenkin.

Mutta F-talon kuuluisa akustiikka teki pahojaan myös tällaiselle musiikille. Tai sitten miksaaja ei osannut miksata big bandia. Diskantti kuului aivan liian kovaa ja puuroisesti, eikä solistien tekemisistä saanut kunnolla selvää.

Mutta ei se mitään, bändi soitti erinomaisen etevästi ja kyllä tuollaista selkeää big band -jazzia kuuntelee mielikseen yhden parituntisen tuolloin tällöin.

Joukkoliikenne on roistojen käsissä

Nonni,
kesä on ohi siltä osin, että huomenna on edessä kesäauton palautus. Kilometrejä kertyi 6 viikon aikana tuommoiset 5500; se on noin 1300 km vähemmän kuin tästä Maan keskipisteeseen.

Näissä merkeissä ostin eilen rutkasti aikaa HKL:n matkakorttiin. Vapaa matkustusoikeus ensi kesäkuun 2. päivään asti (se on sateinen perjantai; seuraavana päivänä on parempi ilma, voi jo liikkua pyörällä) maksoi 356 euroa. Ei ole paljon.

Joukkoliikenteen käyttäminen on halpaa, mutta olen seurannut kauhistuksen tuntein HKL:n suunnitelmia nostaa lippujen hintoja kymmenillä prosenteilla.

Mistä hemmetistä on kysymys siinä, kun julkista liikennettä on ruvettu arvioimaan taloudellisen kannattavuuden mittareilla? HKL (ja turmion tielle ajettu VR) supistavat toimintansa tällä näkymällä ainoastaan ruuhka-aikoihin ja kaikkein liikennöidyimmille reiteille. Epäilemättä Kolmosen ratikat ja Tampere-Helsinki junavuorot tuottavat liikennöijälle rahaa.

Mutta kun julkisessa liikenteessä on kysymys palvelusta eikä bisneksestä. Sivistysvaltion pitää järjestää kansalaisille halpa ja toimiva mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen. Piste.

Valtio, joka tekee joukkoliikenteestä bisneksen, on roistovaltio. Rahan nyhtäminen liikkumisesta johtaa joukkoliikenteen kurjistumiseen, autoistumisen kiihtymiseen, ankaraan ruuhkautumiseen ja vakaviin ympäristöhaittoihin. Tähän tulokseen johtaa kenen tahansa ajattelevan ihmisen alkeellinen järkeily.

Syvän kurkun mustinmenetys

No niin, nyt olen taas sivistyneessä maailmassa ja tietokoneen äärellä. Huittisissa pitävät kirjastoaan kiinni viikonloppuisin.

Lupasin kommentoida Woodwardin kirjaa Syvästä kurkusta.

Mielenkiintoinen kirja, ensinnäkin. On kiintoisaa, kun tutkiva sankarireportteri paljastaa suhteensa tärkeimpään (?) lähteeseensä sekä sen, kuinka epävarmalla pohjalla ja inhimillisien heikkouksien leimaama tuo suhde on ajoittain ollut. Kyse ei ollut suinkaan siitä, että Felt ja Woodward olisivat olleet kavereita, joilla olisi ollut yhteinen tavoite tiedon julkistamisessa.

Ei, Woodward ei tiedä tänäkään päivänä, miksi FBI:n kakkosmies Mark Felt halusi vuotaa tietonsa Washington Postille. Eikä tuli tietämäänkään, sillä Mr. Felt on dementian runtelema vanhus, joka ei tiedä olleensa Syvä Kurkku.

Tämä dementia tuo Woodwardin kirjaan sen kiinnostavimman ulottuvuuden. Feltin kanssa on aikoinaan sovittu, että hänen henkilöllisyyttään ei missään oloissa paljasteta ennen hänen kuolemaansa. No, Woodward piti sopimuksesta kiinni loppuun saakka, mutta viime vuosina, Feltin muistin murentuessa, hän pohti tätä lähdesuojaa hyvin ankarasti. Mitä tehdä? Ratkaisu tuli lopulta ulkopuolelta, kun Feltin lähipiiri sai asiasta vihiä ja vuoti sen julkisuuteen. (Rahan toivossa? Nykyaikainen perusreaktiohan kaikkeen yllättävään on yleensä sama: kuka tästä hyötyy?)

(Sivumennen: Deep Throat ei koskaan sanonut kuuluisaa lausetta "Follow the money." Sisällöllisesti tuollainen vihje tuli toki annetuksi, mutta toisin kuin luullaan, tuota lausetta ei koskaan käytetty.)

Woodwardin suhde Feltiin oli monin muinkin tavoin kiintoisa. 70-luvun mittaan he joutuivat eri puolille, kun Felt joutui vaikeuksiin, syytteeseenkin, omien toimiensa tähden, ja Woodward joutui raportoimaan asiasta. Sittemmin he eivät olleet tekemisissä juuri lainkaan ennen 90-lukua, jolloin Felt olikin jo dementoitunut vanhus.

Monet asiat jäivät iäksi selvittämättä. Yleisellä tasolla tärkein kysymys on miksi: Mikä sai Feltin vuotamaan? Mutta yksityisellä tasolla Woodward on liikuttavan inhimillinen: Mitä Mark Felt ajattelee minusta, arvostaako hän minua vai kantaako kaunaa?

The Secret Man ei ole faktoiltaan kovimpia Woodwardin kirjoja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on pikemminkin tunnelmapala, täydennysosa 70-luvun Watergate-kirjoihin. Ja tietenkin se on myös tärkeä puheenvuoro juuri nyt vellovaan lähdesuojakeskusteluun - toivottavsti amerikassa (ja kaikkialla) kuunnellaan tarkasti, mitä tutkivan journalismin veteraanilla on sanottavanaan lähteitten ja journalisien välisestä luottamuksesta.

Hullu mies

Olen Huittisissa viettämässä muutaman lomapäivän. Sanonnan mukaan täkäläiset hullut syövät enemmän kuin tienaavat.

Myös naapurikuntiin liittyy sympaattisia sanontoja. "’Piru oot jos Porist oot, koko perkele jos Kokemäeltä." Satakuntalaiset eivät ole kuuluja empaattisuudestaan.

Näin käy, kun ryhtyy päivittämään blogiaan vain siksi, että sattui pääsemään paikallisen kirjaston päätteelle, vailla mitään sanottavaa.

Mutta pian aloitan Bob Woodwardin kirjan The Secret Man, jossa hän kertoo oman, ensi käden näkemyksensä Watergate-vuotajasta. Saa nähdä, kuinka hyvin totuus vastaa All The Presidents Men -kirjan ja elokuvan salamyhkäisiä kohtaamisia öisessä parkkihallissa.

Viini ei huonone viikossa

Ällistyttävä elämys.

Olin toki tiennyt, ettei avattua viinipulloa tarvitse juoda heti, ellei välttämättä halua (usein kyllä haluaa). Tiesin, että kun pullon pumppaa tyhjäksi ilmasta ja panee sen jääkaappiin, se säilyy hyvänä monta päivää.

Eilisiltainen kokemus - lasi vuosikerran 1999 Larochen 1er Cru Chablista - oli silti kertakaikkiaan yllättävä. Pullo oli avattu 7 päivää aiemmin ja puolittain unohtunut jääkaappiin; ja viini oli lähes samassa kunnossa kuin avatessa. Oli se toki menettänyt hivenen terävintä hapokkuuttaan, lievä latteus vallitsi, mutta perusluonne oli tallella, pyöreä hedelmäisyys ja pitkän pullokypsytyksen tuoma aromaattisuus.

Kerralla on kiva juoda enemmän, se on totta. Mutta näin, pitemmän ajan kuluessa, samasta arvopullosta saa kyllä enemmän irti, useampia elämyksiä.

0-5

Sulkapallokausi alkoi mitä mainioimmin: parannettavaa jäi niin paljon, että ensi kerralla en VOI muuta kuin parantaa!

Oltiin kahdestaan Garfield "The Wall" Garfieldin kanssa, ja jotenkin ihmeellisesti hän voitti kaikki viisi erää. Jokaisen. Ja vielä suhteellisen helposti.

Mutta ei tässä mitään, näitä sattuu. Jäipähän jotain parannettavaa.

Ensi kerralla aion myös liikkua pelin aikana.

Porno-Heli?

Koska tämän blogin nimi on mikä on, ei tuota Heli Koivula-Krugerin tulossa olevaa kirjaa kai voi jättää kommentoimatta.

Uutiset siis kertovat tänään, että entinen pituushyppääjä (vai kolmiloikkaaja? Vai molemmat?) jatkaa uraansa julkaisemalla eroottisen romaanin urheilijaneitosten keskinäisestä rakkaudesta.

Tätä uutisointia näyttää seuraavan varsinainen mediapillastus.

Ei ihme. Onhan Heli K-K nätti tyttö, jota totuttiin kuvaamaan eri suunnasta kuin muita pituushyppääjiä: perinteinen pituushyppykuva on otettu sivulta, mutta Heliä kuvattiin aina edestä, jalkojen väliin tähdäten. Aina. (No okei, Googlen kuvahaku ei vahvista tätä väitettä, mutta tämä onkin nimimerkin suojista kirjotettu blogi, jossa saa liioitella ja kärjistää niin paljon kuin huvittaa, sillä kyse on kansalaisjournalismista ja sananvapaudesta!)

Kaikkien huulilla on nyt tietenkin sama kysymys: Kertooko Heli KooKoon tuleva kirja Suomen kirjallisuusmaailman rappiosta?

Kirjaa lukematta ja sen syntyhistoriaa tuntematta vastaan, että kertoo ja ei.

Rappiota on se, että perinteikäs mahtikustantamo Otava on ennestäänkin hivenen tuuliajolla kotimaisen kirjallisuuden suhteen. Sieltä on tullut jos jonkinlaista ihmissuhdesoppaa ihan kunniallisissa kansissa - eikä tämä julkkisurheilijan seksiromaani korjaa tilannetta ollenkaan.

Toisaalta, onhan näitä nähty ennenkin. Maaherra Hannele Pokalla teetettiin joitakin vuosia sitten lappilainen erotiikkapläjäys estyneitten tätien tarpeita tyydyttämään. Tarina kertoo - ja tämä ei välttämättä ole totta, mutta näin olen kuullut - että kustantaja kehotti Pokkaa lisäämään käsikirjoitukseen rohkeita kohtauksia, jotta kirjasta tulisi "parempi". Niin että ei mitään uutta.

Mutta kolmanneksi:

Mitä jos Heli Koon kirja onkin hyvä? Mitä jos se on kiinnostavasti etenevä, taidokkaasti tiivistyvä rakkauskertomus, joka askarruttaa lukijaa vielä kirjan päätyttyäkin? Mitä jos se on sympaattinen ja raikkaasti uudenlainen urheiluromaani, joka antaa vapauttavaa lohtua tuhansille lesbouttaan salailleille urheilijatytöille?

Eli millä hemmetin oikeudella minä esitän tässä nälvintää kirjasta, josta en ole vielä lukenut edes alkulausetta?

Bossa nova ja linnunrata

Pienistä palasista voi kasvaa suuria elämyksiä.

Ajettiin eilen Rouvan kanssa Kaivopuiston rantaan. Radiossa soi Jake Nymanin Onnenpäivä, teemana bossa nova. Siinä me sitten istuttiin ja katseltiin merelle, ja tapahtumaa säesyivät Stan Getz ja portugalinkieliset lauluosuudet. Täydellistä.

Illalla piipahdettiin Kinopalatsiin katsomaan Linnunradan käsikirja liftareille. Ei se huono ollut, mutta jotenkin olin odottanut jotain... toisella tavalla laadukasta? Luultavasti, näin jälkeenpäin analysoiden, olin kuvitellut leffaa enemmän Monty Python -henkiseksi, kun se oli sittenkin lähempänä Mel Brooksia. Selventääköhän tämä asiaa yhtään?

Li?

Ykköspesiksen runkosarja saatiin sitten päätökseen. Imatra voitti ylivoimaisesti, ja IPV:n pojat nappasivat kärkipaikan myös joka sortin tilastoissa. Hyvältä tuntuu.

Ylen teksti-tv:ssä kerrotaan tänään pesiksen jatko-ohjelmasta. Siellä esiintyy, kolmeen kertaan , semmoinen joukkue kuin "Li".

Tämän verran on yleissivistystä YLEn urheiluosaston tekstittelijällä. Hän luulee näkevänsä sanan "Li" ja uskoo luuloonsa, ei tarkasta mistään. Vaikka lähin kollega, kahvilan kassa, kuka tahansa olisi kertonut hänelle, että Li-nimistä kuntaa ei Suomessa ole. Ii on.

Haminalla on hieno kenttä

Kävin eilen Haminassa pesäpallo-ottelussa. Imatran pojat ottivat taas voiton näytöstyyliin, juoksuin 0-12 ja 0-3. IPV:n sisäpeli ei ollut toisella jaksolla oikein uomissaan, mutta ulkopeli täyttä rautaa. Imatralaisten otteissa ilahdutti erityisesti se, että seuran omat nuoret kasvatit, Toni Laakso, Sampo Suhonen ja Tuomo Melto, pelasivat vallan erinomaisen ottelun. Leveää materiaalia tarvitaan, kun tositaistelu sarjanoususta pian alkaa.

Haminan kentällä olin enimmäistä kertaa. Ja sepä onkin hieno kenttä! Vanhan linnoituksen kupeessa on hyvä tunnelma, ja läpilyönneille on paljon tilaa. Kyllä pesäpalloon kuuluu se, että jos pallo lipsahtaa ulkopelaajalta, se menee kauas.

Imatrallakin on hyvä ja avara kenttä, mutta takarajan taakse sijoitetut mainokset tekevät tilanteen epäreiluksi, kun hyväkin läpilyönti saattaa kimmahtaa mainostauluista takaisin.

Lisäksi Haminassa katsomot ovat jossain määrin lähempänä kenttää kuin Imatralla - ja tämä onkin Imatran Linnalan suurin heikkous. Talvisen jääpalloilun takia kiinteät katsomot on rakennettu perin kauas kentästä. Tunnelma Linnalassa olisi huomattavasti tiiviimpi, jos katsomot saisi reipaasti lähemmäs kenttää.

Toinen vaihtoehto tunnelman nostamiseksi olisi yleisömäärin välitön nelinkertaistaminen tuonne kahden tuhannen katsojan päälle. Miten se tehtäisiin?

Pohjoisia dekkarikliseitä

Otava on löytänyt Ruåtsista uuden dekkaristitähden, Åsa Larssonin. Tuntuvat olevan löydöstään kovin innoissaan, ja mikäs on ollessa: ruotsista tulevaa jännityskirjallisuutta on tällä hetkellä tavattoman helppo myydä.

Larssonin ensimmäinen dekkari on nimeltään Aurinkomyrsky. Se alkaa siitä, että Kiirunassa toimivan uskonnollisen hurmosliikkeen julkkisjohtaja murhataan keskellä liikkeen omaa kirkkoa.

Romaani on oikein sujuvasti kirjoitettu, en epäile yhtään etteikö siitä tulisi yhtä syksyn myyntimenestyksistä.

Itse en kuitenkaan ole siitä erityisen innoissani, sillä tarina ja henkilöt pursuavat yllätyksettömiä itsestäänselvyyksiä.

Uskonnollisen hurmoksen ja lappilaisen maiseman liittyminen toisiinsa on tietenkin kliseiden klisee. Ja arvatkaapa, ovatko liikkeen johtomiehet ahneita ja irstaita pikku nilkkejä; kertyykö uskovaisilta kerätty mammona johtajien taskuun; onko pikkukaupungin asukkailla sitä synkemmät salaisuudet, mitä siistimmäksi ulkokuori on puunattu; onko päähenkilö entinen seurakunnan jäsen, joka palaa kotiseudulleen ja saa ylleen ankaran paheksunnan; liittyykö rikosten selvittelyyn julkisuushakuinen pomo, joka ottaa kunnian muiden kovasta työstä; onko tarinan lopussa kohtaus, jossa yksinäinen sankari melkein menettää henkensä rikollisten kynsissä mutta pelastuu viime hetkellä...

Ja niin edelleen. Sujuva kirja silti, suorastaan mukava lukea. Varma listahitti.

Töölönlahden ympäri

Rouva on houkutellut minut juoksemaan.

Eilenkin hölkättiin Töölönlahden ympäri, semmoisella menetelmällä että viisi minuuttia reipasta kävelyä ja viisi minuuttia hölkkää.

Juoksin siis, jumankauta, yhteensä viisitoista minuuttia eilen. Tai melkein viisitoista: viimeinen ylämäki hyydytti niin, että heitin kävelylle jo 1 1/2 minuuttia ennen määräaikaa.

Tämä kaikki tuntuu jotenkin merkitykselliseltä. Olen nimittäin ollut jo joitakin vuosia sitä mieltä, että juoksentelut on minun kohdallani juoksenneltu. Että hien pintaan ja sykkeen korkealle saa muilla menetelmillä paljon mielekkäämmin. Mutta olen pikku hiljaa alkanut ajatella toisin - entä jos juoksemisessa on sittenkin jokin ns. juttu?

Entä jos se muuttuukin miellyttäväksi toiminnaksi, jos kunto tästä vielä vähän kasvaa ja kaikkialle lakkaa jossain vaiheessa sattumasta?