Toscan lumoissa

Minusta tulee yhä innokkaampi Puccini-fani. Eilinen Tosca Kansallisoopperassa vain syvensi innostustani.

Tosca on draamana yksi oopperataiteen jäntevimmistä, ja musiikki tukee draamaa täydellisesti. Toscan ja Cavaradossin aariat ovat perin kauniita, ja Scarpian kähinät hyytävät selkäpiitä. Pahisroolien erikoismies Esa Ruuttunen lauloi eilen Scarpiana juhlaesityksensä, hän jäi eläkkeelle oopperalta. Ruuttusen lavaolemus on todella vakuuttava, suorastaan pelottava, vaikka ääni ei olekaan enää huippukunnossa. Mieleen jäi myös hänen roolityönsä viimesyksyisen Ring-sarjan kierona kääpiönä Alberichina - ilmiselvä Klonkku!

Olen kehunut Päivi Nisulaa aiemmin, ja kehun taas. Hän lauloi vahvan, kiinteän Toscan - tosin kenties liiankin kiinteän: ääneen olisi kaivannut myös jonkin verran herkkyyttä, jotta vaikutelma olisi ollut täydellinen.

Täytyy mainita vielä tämä: ensimmäisellä väliajalla joimme shampanjaa, joka ei ollut erityisen hyvää. Oopperallahan ei ole tarjota muuta shampanjaa kuin Veuve Cliquot'ta, joten tilasimme sitä. Mutta pettymys: noin pahasti pystyyn kuivunutta kuohuviiniä en ole juonut pitkiin aikoihin! Pullo oli ilmeisesti todella vanha, sillä juoman hedelmäisyys oli kaikonnut jonnekin ajat sitten.

Onneksi musiikki oli niin suurenmoista!

Teurastus Merihaan palloiluhallissa

Eiliset tulokset tässä. Oli surkeaa. Kykenin saamaan Garfieldilta yhden erän, mutta se kertoo enemmän Geen heikkoudesta kuin omasta osaamisestani.

Minä-Wilfred 0-3 (vuoden alusta 7-41)
Minä-Garfield 1-1 (22-18)
W-G 3-0 (30-12; viimeiseen erään kului aikaa 3 1/2 minuuttia)

Kahden matsin päivä

Tänään sulkapalloa sekä aamulla että illalla. Aamun matsi on jo takana, pelasin ensimmäistä kertaa Hossendahlin kanssa, ja olipa kovaa kyytiä; mies on entinen tennisvalmennettava, ja lyönneissä oli sen verran tarkkuutta ja voimaa, ettei minulla ollut paljonkaan jakoa. Pelattiin erät viiteentoista, sain 3-7 pistettä erää kohden. Olisin saanut enemmänkin, mutta vastustajalla oli niin uskomattoman nopeat jalat, että se haki monta semmoista pudotusta, joitten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jäädä kenttään...

Mutta varokaa siis Garfield ja Wilfred, olen käynyt kovan koulun ja valmiina ällistyttäviin huippusuorituksiin illalla!

Voiko pesäpalloa kehua tarpeeksi?

Eilen pääsin aloittamaan pesiskauden. Meitä oli Käpylässä vajaat puolitoista tusinaa, saatiin kunnon joukkueet. Mahtavaa oli taas pelata! Tosin en saanut palloon yhtään kunnon osumaa, mutta vaihtuvathan ne pesänvälit näpyilläkin... Ulkona pelasin lukkarina, siinä roolissa viihdyn, se on näissä meidän peleissä ainoa paikka, jossa voi ajatella jotenkin taktisesti.

Kenttä oli surkea. Liikuntavirastoa ei kiinnosta yhtään pitää Käpylän urheilupuiston pesäpallokenttää kunnossa. Pinta on kuopilla ja roudan runtelema. Asiaa pahentaa se, että kentälle johtavilla väylillä ei ole betoniporsaita (eivät viitsi laittaa, pyynnöistä huolimatta), joten viereisten jalkapallokenttien käyttäjät parkkeeraavat autonsa usein pesäpallokentälle. Eilenkin kentällä oli ensin jotain 16 autoa, mutta neljän aikaan ne onneksi lähtivät pois - paitsi yksi kolmospesän kohdalle jätetty Datsun tms., johon yritimme osua pallolla.

Vaikeuksista huolimatta pesäpallon pelaaminen - ja katseleminen - on suurenmoista. Elämä olisi hyvin tyhjää ja vajavaista ilman pesäpalloa.

Onnea LrNMKY, mutta...

Tämän päivän Hesari höpisee käsittämättömiä.

Urheilusivuilla kerrotaan, että palloilun Suomen mestaruudet ovat kiertäneet Lappeenrantaa kauan, sillä ennen LrNMKY:n korismestaruutta edelliset kultamitalit pantiin Veiterän jääpalloilijoiden kaulaan vuonna 1980.

Jep, pitää paikkansa. Mutta sitten Matti Vaske, may he burn in hell, täydentää juttuaan manitsemalla imatralaisen Kikka -88:n kaukalopallomestaruuden vuodelta 1988.

Mitä helvettiä? Jos kerran puhutaan imatralaisista palloilumestaruuksista, niin SILLOIN MAINITAAN IPV:N PESÄPALLOMESTARUUDET! Niitähän on voitettu vuosina 1991, 1986, 1978 ja 1977. Joku roti pitää olla, urheilujournalismissakin!

Olipa hyvä konsertti

Yksi parhaita koskaan kuulemiani jazz-konsertteja eilen: Billy Cobham, Randy Brecker ja Espoon big band April Jazzissa. Ohjelmistossa oli lähinnä Cobhamin omia, rokahtavia mutta svengaavia sävellyksiä.

Cobhamin yhteydessä käyetään tyypillisesti sellaisia sanoja kuin "tykitys", "räjähtävä" jne., joten odotin räjähtävää tykitystä (eli yltiöenergistä melurummutusta, josta en ole erityisen innostunut). Mutta yllätys: Billy C. soitti tavattoman tyylikkäästi, pehmeästi ja rullaavasti - äärimmäisen täsmällisesti toki, mutta ennen kaikkea rennosti. Pallopelivertausta käyttääkseni: siinä missä suurin osa rumpaleista soittaa sillä tavalla kuin tennispelaaja pelaa, koko kropalla, Billy Cobham soitti kuin huippuluokan sulkapalloilija: herkällä ja täsmällisellä ranteella.

Toinen riemun aihe oli Randy Brecker, joka oli täydellinen kumppani Billylle. Myös hänen soitossaan yhdistyvät pyöreä saundi, rento eteenpäinmeno ja tinkimätön täsmällisyys. Nautittavaa kerta kaikkiaan, jokainen soolo.

Espoon big band koostuu huippuluokan suomalaismuusikoista, ja pojat soittivatkin ensemble-osuudet vakuuttavan hyvin. Hei saivat myös paljon tilaa omille sooloilleen, mutta tällä kertaa taisi käydä niin, että maailmantähtien läsnäolo ynnä kaiken taltioivat kamerat - Mika Kaurismäki kuvaa Cobhamista kv. levitykseen päätyvää dokumenttia - kipsasivat kundeja hieman ja panivat yrittämään vähän liikaa. En viitsi nimimerkin suojista sanoa, ketkä mielestäni alittivat itsensä (olen kuullut kyseisiltä kundeilta paljon parempaakin sooloilua); mutta kitaristi Jarmo Saari pisteli upeasti, niin hyvin ja omaperäisesti ja tyylikkäästi, että ei olisi yllätys, vaikka Cobham kaappaisi hänet mukaansa maailman estradeja kiertämään.

Sulkapallotuloksia

En voittanut taaskaan kaikkea. Onneksi ei myöskään Wilfred. Tässä eiliset tulokset:

Minä-Wilred 0-2 (vuoden alusta 7-38; en ehkä saa enää kiinni ennen kesää)
Minä-Garfield 2-0 (vuoden alusta 21-17; G. ei saa mua enää koskaan kiinni)
W-G 1-1 (27-12)

Yhdyntä

Asko Sahlberg on uskomattoman tuottelias ja uskomattoman hyvä kirjailija. Vuodesta 2000 alkaen hän on julkaissut jo kuusi kirjaa - tämän kevään pienoisromaani Yhdyntä on se kuudes - ja ensi syksynä tulee kuulemma jo seitsemäs. Eikä se määrä mitään, mutta se laatu: Sahlberg on kerta kaikkiaan hyvä.

Yhdyntä on tiivis pienoisromaani, jossa mies ja nainen harrastavat kerrostalossa seksiä samaan aikaan, kun ympärillä raivoavat Helsingin pommitukset. Pariskunta on juuri tavannut kahvilassa, eikä kumpikaan halua lähteä pommisuojaan kesken kaiken.

Seksi ja sota rinnastuvat luonnollisesti toisiinsa. Sahlberg tekee sen monitasoisesti - kyse on valloittamisesta, toiseen tunkeutumisesta, mutta myös väkivallan vastapainona näyttäytyvästä nautinnosta. Hän avaa sisäisiä näkymiä sekä miehen että naisen mieleen ja näyttää, miten sotatila osittain muuttaa ihmistä, osittain ei.

Sota on ihmeen kestävä aihe, myös 2000-luvun proosa on täynnä sotakuvauksia. Sahlbergin edellinen romaani Tammilehto sijoittui kansalaissodan aikaan, Hotakaisen Juoksuhaudantien taustalla häilyvät rintamamiesten kokemukset, Seppälä ja Raittila ovat kirjottaneet erittäin paljon toisesta maailmansodasta, Leena Landerin viimeisin oli kansalaissotakuvaus jne...

Kaikki äsken mainitut ovat muuten WSOY:n kirjailijoita. Onko siellä joku, joka kannustaa suojattejaan erityisen sotaisiin suorituksiin?

Lätkän syvin olemus

Jos pitäisi nimetä Suomen jääkiekkokulttuurin pääkaupunki, se olisi kai Tampere. Siellä ilmestyvä Aamulehti osoitti viime lauantaina olevansa ajan hermolla ja tietävänsä, mistä lätkänpeluussa on todella kysymys.

Lehdessä oli kahden jutun paketti kesken olevasta finaalisarjasta. Tässä juttujen pää- ja alaotsikot:

"Teinityttöjen suosikki Filppula ohjasi Jokereille
vierasvoiton"

"Juhliin valmistautuneet kärppäfanit joutuivat lähtemään
pettyneinä iltaolusilleen"

"Kärppien talous ja peli loistokunnossa"

"Juha Junnon johtama pohjoisen imperiumi teki viime kaudellakin voittoa lähes 600 000 euroa"

Siinä ne ovat, urheilun tärkeät asiat, tärkeysjärjestyksessä lueteltuina:

1) seksi
2) dokaaminen
3) bisnes
4) pelaaminen

Vastaukset Tuntematon-visaan

No tulihan se pyyntö, aloinkin jo ihmetellä että eikö ketään kiinnosta.

Lisään siis vastaukset tuonne alemmas, Tuntematon sotilas -visan yhteyteen!

Mainittakoon myös, että eilen pelattiin taas lentopalloa, koska oli perjantai. Taas nähtiin käytännössä, että passarin kautta pelatut hyökkäykset ovat yleisesti ottaen menestyksekkäämpiä kuin epätoivoiset roiskaisut, joita tulee harrastettua aivan liian paljon.

Huominen pesäpallokauden avaus jää väliin, sillä Wilfred tarjosi mahdollisutta mennä katsomaan, kun Kärpät löylyttää Jokerit kolmannen kerran ja voittaa Suomen mestaruuden. Laitoin sisään myös pitkävedon, veikkasin ristiä. Mestaruus ratkeaa jatkoaikamaalilla.

Sujuvaa, arkista viihderealismia

Näyttelijä-käsikirjoittaja Mikko Reitala on ryhtynyt kirjailijaksi. Esikoisromaani Päähenkilö on sujuva mutta varsin tyhjänpäiväinen kertomus nuoresta miehestä, joka hukkaa elämänsä suunnan.

Romaania lukiessa tulee semmoinen olo kuin katsoisi telkkarisarjaa. Tässä ovat nämä ihmiset, heille tapahtuu nyt näitä asioita, ja ihmisten välisiin suhteisiin kätkeytyy tämmöinen yllätys. Eikä se mieleen tuleva tv-sarja ole viimeisen päälle laadukas Tahdon asia, vaan pikemminkin jokin Kotikadun tapainen, sellainen, jossa ihmissuhteet ovat kaikki kaikessa, eikä katsojaa/lukijaa haluta rasittaa taiteellisilla haasteilla.

Viihdekirja siis, kaikessa realistisuudessaan. Nykyviihde ei ole välttämättä eskapistista vauhtimeininkiä, jossa jahdataan roistoja vuoristossa tai rakastutaan Välimeren rantamilla. Myös arkirealismi on kirjallisuudessa yhä viihteellisempää, kielellisesti simppeliä tunteiden ja juonenkäänteiden kuvailua.

Tarkennan vielä sen ven verran, että luin tuon Reitalan kirjan ihan mielelläni. Paljon mieluummin luen kielellisesti simppeliä tunteiden ja juonenkäänteiden kuvailua kuin tekotaiteellista kakkaa, jota sitäkin toisinaan kirjallisuutena julkaistaan.

Paimenet

Veikko Aaltosen elokuva Paimenet on hyvä dokumentti uskonnosta ja kirkon käytännön toimista. Siinä seurataan pappien työtä Helsingin Kalliossa. Pappien lisäksi elokuvassa tavataan myös ns. tavallisia Kallion asukkaita.

Tavallinen nuoripari järjestää tavalliset ristiäiset, joissa veisataan tavallisia virsiä. (Lapsi ei saa tosin saa tavallista nimeä, vaan ensimmäiseksi etunimeksi tulee Tuli. Yhteensä Suomessa on rekisteröity Väestörekisterieskuksen mukaan 12 Tuli-nimistä henkilöä, 7 mies- ja 5 nasipuolista.) Hautajaiset ovat perikalliolaiset - uurnaan pannaan Arska, ja tilaisuuden jälkeen pappi on Arskan kavereitten kanssa kaljalla yhdessä kalliolaisessa kapakassa.

Syvimmän vaikutuksen elokuvassa tekee vanha Katri. Yksinäinen vanhus puhuu kauniisti omasta häpeästään - hän häpeää sitä, että hänellä on lämmin koti ja pehmeä vuode, toisin kuin pakolaisilla ja muilla, joilla on tälläkin hetkellä kylmä, nälkä ja hätä.

0-2, 2-0, 3-0

Eiliset sulkapallotulokset:

Minä-Wilfred 0-2 (vuoden alusta 7-36)
Minä-Garfield 2-0 (vuoden alusta 19-17; nyt se repesi, minun edukseni, lopullisesti)
W-G 3-0 (26-11)

Aika velikultia

Aamulehden perustama Aamulehti-kirjankustantamo on julkaissut hupaisan pikku kirjan, nimeltään Tunnetko tuntemattoman?. Se sisältää yhtä ja toista pikkutietoa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ynnä pari sataa tietokilpailukysymystä.

Tässä muutama kysymys, joihin tiesin vastauksen:

7. Kuka ampui Lehdon?
54. Minkä merkkinen kulkuneuvo Hietanen oli olevinaan juovuspäissään?
85. "Siinä se on yks perkeleen nälkähistoria", Lahtinen messusi. Mitä hän nimitti nälkähistoriaksi?
104. Mikä oli Rokan vaimon etunimi?
131. Lähtiessään kiljujuhlista marskin syntymäpäivänä Koskela totesi menevänsä erääseen kaupunkiin. Mihin?

Esim. näihin en osannut vastata oikein:

22. Ketä Hietanen nimitti pahan ilman linnuksi?
36. Miten Hietanen yritti laskea leikkiä vakavan haavoittumisensa jälkeen?
58. "Uraaliin, pojat!" Kuka kannusti kaukomatkailuun?
68. Kuka luki vartiossa?
94. Millä kahvi Määtän mukaan keitettiin hänen kotiseudullaan?

Oikeat vastaukset laitan tähän myöhemmin, jos joku käy tässä blogissa ja pyytää niitä...

Vastaukset lisätty kommenttiosastoon 16.4.!

Tuijotin tulehen kauan

Urheilu- ja kulttuuripäivä: aamulla kävimme kuntosalilla (jossa soi radionova syytäen soopaa jossa juontaja painotti koko ajan yhdysSANOjen jälkiOSIa, yäk), ja illalla on ohjelmassa lied-konsertti. Mezzosopraano Anna Karvonen laulaa, pianistina on meidän Rouva. Ohjelmassa Tshaikovskia, Brahmsia, Wagneria ja Kuulaa.

Toivo Kuulan säveltämä Tuijotin tulehen kauan on muuten kaikkein parhaimpia suomalaisia yksinlauluja. Eino Leinon runo (kokoelmasta Hiihtäjän virsiä, 1900) on katkera tilitys, jossa hylätty mies muistelee entistä rakastettuaan. Kuulan sävellys tekee hienon kaaren haikeasta kaipuusta sykkivien onnentunteitten kautta pettymykseen ja murheeseen.

Tuijotin tulehen kauan,
liikuttelin liedenpuita,
Ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät, -
poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan
liikutella lieden puita,
Vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.

Maa nimeltä Etelä-Amerikka

Eilinen lentopallo sai jäädä väliin, sillä Koo ja Hoo näyttivät kuvia kolmen kuukauden kierrokseltaan Etelä-Amerikasta. Ja minkälaisia kuvia!

Kyseessä on melkoisen ällistyttävä manner. Onhan se tiedetty että siellä on vuoria ja järviä ja viiniviljelmiä ja uimarantoja ja jäätiköitä, mutta nyt, runsaiden kuvien ja eloisien kertomusten jälkeen, kaikki on huomattavasti konkreettisempaa. Mielikuvani Etelä-Amerikasta ovat liityneet tähän asti lähinnä Arumbaja-heimon parissa seikkailevaan Tinttiin, Rion karnevaaleihin ja Kolmen sepän patsaalla pilliin puhaltaviin ärsyttäviin inkkareihin. Ja jotenkin kaikki eteläamerikkalaiset ovat olleet mielikuvissani yhtä suurta kansaa, joka puhuu espanjaa.

Mutta näinhän ei ole, vaan erot eri valtioiden välillä ovat jyrkät. Perulla, Ecuadorilla, Chilellä, Argentiinalla jne. on kaikilla omat, jyrkästi toisistaan poikkeavat identiteettinsä, ja rajoilla on tiukka vartiointi. Suomesta käsin tulee helposti puhuttua Etelä-Amerikasta yhtenä paikkana, mutta semmoista paikkaa ei ole olemassakaan. Yhtä vähän kuin on olemassa Afrikka-nimistä maata - kulttuuriset ja valtiolliset erot ovat Afrikan sisällä huikean suuret, siitä tiedän jotain omastakin kokemuksestani.

Yksi esimerkki valtioitten yllättäväastä erillisyydestä löytyy ihan läheltä: Baltian maat ovat täältä katsoen yhtä ja samaa möykkyä, mutta itse asiassa niillä ei ole tällä hetkellä juuri minkäänlaista yhteistyötä tai yhteistä identiteettiä. Loikkaus Latviasta Liettuaan on paljon suurempi kuin hypähdys Suomesta Ruotsiin.

Coltrane

Lausutaan kuten kirjoitetaan on pohtinut John Coltranea, kuten minäkin sattumoisin tänään. Hän arveli, että Coltranella oli kenties ADHD, ja minä olen - metaforisesti - samaa mieltä. Coltrane oli muusikko, joka ei koskaan malttanut seisahtaa, vaan uuden etsiminen jatkui (liian varhaiseen) kuolemaan asti.

Coltrane soittaa stereoissani parhaillaan sooloa Bye Bye Blackbird -biisiin, bändi on Miles Davisin kvintetti, paikka Pariisi maaliskuussa 1960. Kyllä hän nipin napin sointupohjan päällä pysyttelee, vielä ei ole free-kokeilujen aika - mutta koko ajan ollaan (tahallisen) ulosmenon partaalla. Kiinnostavaa ja haastavaa kuunneltavaa. Mutta kiinnostavuus vähenee jyrkästi siinä vaiheessa, kun Coltrane hylkää harmoniapohjan tykkänään. Se tapahtuu joskus vuoden 1964 tienoilla, mestarillisen Love Supremen jälkeen.

Satiiria

Yksi minulle mieluisimpia kirjallisuuden tyylilajeja on satiiri. Niissä merkeissä aloitin tänään Ben Eltonin romaanin Eedenistä vikaan, joka on toimivan oloinen dystopia ympäristötuhojen leimaamasta lähitulevaisuudesta. Pääpahiksena häärii Muovi Tolstoy -niminen heppu, joka on hulluna markkinointiin ja omistaa melkein koko maailman. Hän muistelee lapsuuttaan näin:

"Muovi piti itseään onnekkaana, kun oli saanut olla nuori ja vaikutuksille altis juuri silloin, kun 1990-luvun suuri kolasota riehui televisioruuduissa ja ostoskeskuksissa. Hän seurasi lapsekkaan ihmetyksen vallassa, kun kaksi lähes identtistä , hiilihapotetusta vedestä valmistettua, kasvisuutteilla höystettyä juomaa antautui maailmanlaajuisiin orgioihin, aggressiiviseen tehomarkkinointiin, josta tuli miljardihanke. Myytiin nimeä, myytiin mielikuvaa, myytiin historiaa. Lopulta ihmiset alkoivat tosiaan unohtaa juoman, koska itsessään markkinoinnista oli tullut tuote. Nuori Muovi katseli lumoutuneena, miten Pepsi ja Coca-Cola markkinoivat omaa markkinointiaan. Se oli kaunista.

Vielä kauniimpaa olisi, Muovi-poika tuumi, jos molemmat yhtiöt olisivat samojen ihmisten omistuksessa.

Siitä tulisi totta vasta kaksituhatluvulla."

Tämmöisestä minä tykkään! Saa nähdä, miten tarina kehittyy. Paras tähän mennessä lukemani Eltonin romaani on Tappavan kuuluisa, joka sijoittuu tosi-tv:n maailmaan.

Telkkarista ja satiirista puheen ollen, aloin eilen katsella dvd:ltä 90-luvun mainiota BBC:n minisarjaa House of Cards. Se on juuri niin hyvin tehty ja terävä kuin muistin, ja päähenkilö Francis Urquhart on niin suurenmoisen kavala!

Miks mä en voita?

Sulkapalloa eiliseltä (suluissa tuloksen vuoden alusta lukien):

Minä-Wilfred 0-2 (7-34)
Minä-Garfield 1-1 (17-17)
W-G 1-1 (23-11)

Miksi minä en osu palloon kunnolla? Onko minut suunniteltu jotenkin väärin?

Järkyttävän hyvä Lear

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Kuningas Lear on Shakespearen paras näytelmä. Eilinen ennakkoensi-ilta Kansallisteatterissa vain vahvensi vaikutelmaa. Näytelmän keskeisiä teemoja ovat valta, vanheneminen, sukupolvien suhteet, kuolema. Teemat on sommiteltu tiiviksi ja monitasoiseksi kudelmaksi, joka panee kastojan kysymään, milloin ihminen on sokeimmillaan ja hulluimmillaan.

Reko Lundán on ohjannut ensimmäisen Shakespearensa, ja jälki on komeaa. Ajankuva on modernisoitu taidokkaasti ja hyvällä maulla; golfinpeluu ja kännykät istuvat ällistyttävän hyvin kokonaisuuteen, niissä ei ole kikkailun makua. Siirtymät kohtauksesta toiseen soljuvat kevyesti ja loogisesti, musiikkia on siellä missä tarvitaan, tragedian lomaan on leikattu sopivasti komediaa. Sille ei taida mahtaa mitän, että tällaisen tekstimassan tuominen näyttämölle johtaa aika ajoin seisoskeluun. Mutta minä katselen mielummin seisovia ja puhuvia ihmisiä kuin turkkalaista näyttämöjumppaa.

Ohjaustakin olennaisempaa tässä Learissa on kieli. Juha Siltanen on sommitellut Learin tekstin mykistävän vivahteikkaalle suomen kielelle. Repliikeissä yhdistyy ylevä ja arkinen, rento ja mittaan sidottu ilmaisu. Mutta koko ajan puhutaan kirkasta, ymmärrettävää suomea, henkilöiden mietteet ja tunnetilat eivät hautaudu estetisoituun korupuheeseen.

Kehun vielä muutaman näyttelijän. Esko Salminen tekee Learina suuren roolin, jota voi vain ihailla; tosin aika ajoin hulluuskohtaukset menevät minun makuuni lialliseksi huutamiseksi. Eero Aho on rikkeettömän hyvä kavalana Edmundina, ja pidin erityisen paljon myös Timo Tuomisesta Kentin kreivinä. Juha Mujeen narri on herkullinen.

Loistava kokonaisuus.

Pesäpallokausi alkaa

Matti L. lähetti mieluisan sähköpostin: sunnuntai-iltapäivien pesäpallo-ottelut jatkuvat taas ensi viikolla. Maltan tuskin odottaa!

Meillä on mukava porukka, jossa ei tarvitse pinnistellä liikaa. Mukana on lapsia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, sekä enemmän osaavia että vähemmän osaavia. Hienointa on se, että en ole vielä yhtenäkään kesänä kuullut kenenkään moittivan toisten suorituksia. Minunkin yritykseni koviksi lyönneiksi menevät useimmiten ohi pallon, mutta sitä ei tuossa seurassa tarvitse nolostella.

Pian alkavat myös varsinaiset pesäpallosarjat. IPV pelaa tänä vuonna Ykköspesiksessä, mutta joukkue on vahvistunut kahden paluumuuttajan (tervetuloa, Olli ja Jakke!) myötä sellaiseksi, että nousu Superiin on ainoa tavoite. Se olisikin hieno huipennus 50-vuotisjuhlakaudelle.

En voi kyllin korostaa sitä, kuinka nerokas peli pesäpallo on. Se on aivan tavattoman nerokas. Harva elämys tässä maailmassa voittaa hyvän pesäpallo-ottelun seuraamisen.

Halki Helsingin

Enpä ole ennen kävellyt Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle, mutta tänään kävelin. Päätimme Rouvan kanssa, että on liian mahtava ilma sisäliikunnalle, ja ulkoilimme kotoa Kaivopuistoon hörppimään kahvit Ursulan terassilla.

Tuo kävelyreitti kannattaa mainita siksi, että se on viivasuora ja hieno. Koko matkan näkee yhdellä silmäyksellä päästä päähän - vanha asemakaavallinen idea, jota kukaan ei ole onneksi päässyt turmelemaan. Matkalle mahtuu sekä kebab-kioski että suklaakonvehtien erikoisliike, sekä Hakaniemen tori että Senaatintori, sekä Ympyrätalo että Yliopiston kirjasto. Mainio kulttuurikävely.

Brahenkentällä alkoi tänään jalkapallokausi. Vain puolitoista viikkoa sitten kentällä vielä luisteltiin. Se on erikoinen elementti kotoa näkyvässä maisemassa, koko ajan on joko kesä tai talvi, välivaiheet vilahtavat ohi muutamassa päivässä.

Pinnallinen ja syvällinen kirja

En ollut tiennytkään, että on olemassa tällainen Tatu Tuohikorpi, kunnes luin hänestä kirjoitetun kirjan. Tuohikorpi toimi diplomaattina ja suomalaisen kulttuurin lähettiläänä mm. Australiassa, Hollannissa, Saksassa ja USA:ssa. Kirja kertoo, että mies on aivan ällistyttävä verkostoituja - tuttavapiirissä ovat kaikki suomalaisen kulttuurin keskeiset 60-80-luvun vaikuttajat Matti Talvelasta Tarmo Manniin ja Armi Ratiaan, ja semmoiset kansainväliset tyypit kuin Pavarotti ja Domingo ovat pörräilleet Tuohikorven kutsuilla.

Tuohikorpi oli verkostoineen avainasemassa, kun Suomen musiikkia ja kuvataidetta kansainvälistettiin menneinä vuosikymmeninä. Harmi vain, että Liisa Talvitien kirjoittama kirja jää aivan pintaan, se luettelee tavattuja ja ihmisiä ja syötyjä ruokia, eikä kerro mitään kulttuuriviennin todellisista haasteista ja vallankäytön rakenteista.

Tuon kepoisen välipalakirjan jälkeen olikin makuaistia hivelevää tarttua taas kunnon kaunokirjallisuuteen. Aloitin Markku Pääskysen uuden romaanin nimeltä Tämän maailman tärkeimmät asiat. Voi miten hyvin Pääskynen kirjoittaa! Tajunnanvirta kulkee, lauseet ovat täydellisiä. Vaikka tämä, miten eräs pappi tiivistää jatkosodan:

"Saapui kesä, tuli uusi sota ja loppui sekin. Mitään urhoollista ei tapahtunut, päinvastoin, Mannerheim käveli ankarana kotiinsa kuin keppi."

En ole vielä kirjan lopussa, mutta tämä nuoren miehen (rönsyilevä) muotokuva taitaa olla miehen paras. Hyviä ja omaperäisiä romaaneja ovat olleet edellisetkin, Etanat ja Elling.