Järkyttävän hyvä Lear

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Kuningas Lear on Shakespearen paras näytelmä. Eilinen ennakkoensi-ilta Kansallisteatterissa vain vahvensi vaikutelmaa. Näytelmän keskeisiä teemoja ovat valta, vanheneminen, sukupolvien suhteet, kuolema. Teemat on sommiteltu tiiviksi ja monitasoiseksi kudelmaksi, joka panee kastojan kysymään, milloin ihminen on sokeimmillaan ja hulluimmillaan.

Reko Lundán on ohjannut ensimmäisen Shakespearensa, ja jälki on komeaa. Ajankuva on modernisoitu taidokkaasti ja hyvällä maulla; golfinpeluu ja kännykät istuvat ällistyttävän hyvin kokonaisuuteen, niissä ei ole kikkailun makua. Siirtymät kohtauksesta toiseen soljuvat kevyesti ja loogisesti, musiikkia on siellä missä tarvitaan, tragedian lomaan on leikattu sopivasti komediaa. Sille ei taida mahtaa mitän, että tällaisen tekstimassan tuominen näyttämölle johtaa aika ajoin seisoskeluun. Mutta minä katselen mielummin seisovia ja puhuvia ihmisiä kuin turkkalaista näyttämöjumppaa.

Ohjaustakin olennaisempaa tässä Learissa on kieli. Juha Siltanen on sommitellut Learin tekstin mykistävän vivahteikkaalle suomen kielelle. Repliikeissä yhdistyy ylevä ja arkinen, rento ja mittaan sidottu ilmaisu. Mutta koko ajan puhutaan kirkasta, ymmärrettävää suomea, henkilöiden mietteet ja tunnetilat eivät hautaudu estetisoituun korupuheeseen.

Kehun vielä muutaman näyttelijän. Esko Salminen tekee Learina suuren roolin, jota voi vain ihailla; tosin aika ajoin hulluuskohtaukset menevät minun makuuni lialliseksi huutamiseksi. Eero Aho on rikkeettömän hyvä kavalana Edmundina, ja pidin erityisen paljon myös Timo Tuomisesta Kentin kreivinä. Juha Mujeen narri on herkullinen.

Loistava kokonaisuus.