Ja murhaaja on...

Luin loppuun ranskalaisen Fred Vargasin dekkarin Pystyyn, kuolleet! Ihan hupaisaa viihdettä. Päähenkilöinä on kolme akateemista tutkijamiestä, jotka joutuvat sattumoisin mysteerin jäljille. Amerikkalaisissa ja pohjoismaisissa dekkareissa on tapana kiihdyttää tapahtumia lopun lähetessä ja saattaa päähenkilö hengenvaaralliseen yhteyteen syyllisen kanssa; tässä kirjassa ei käy niin, vaan henkevän päättelyn ilmapiiri vallitsee loppuun saakka.

Kelpo kirja siis, ja se aloittaa sarjan (suomeksi on ilmestynyt kolme osaa). En kuitenkaan innostunut niin paljon, että jatkaisin sarjan lukemista, ainakaan heti.

Sellainen sarja, josta sen sijaan olen tavattoman innostunut, on TV1:n Tahdon asia. Maltan tuskin odottaa huomista, jolloin tämä ällistyttävän hyvin näytelty, ohjattu ja kerrottu draamakomedia päättyy. Toisaalta harmittaa jo valmiiksi - telkkarissa näytetään äärimmäisen harvoin mitään näin hyvää, ja nyt se loppuu!

Loppua ei sen sijaan liene näkyvissä tämän sarjan myötä tunnetuksi ponkaisseen Miia Nuutilan uralle. Kaikki lehdet ja muut välineet ovat nyt täynnä sympaattista Miia Nuutilaa, ja mikäs siinä. Työtarjouksia varmaan satelee.

Samalla nähdään taas se julkisuuteen liittyvä piirre, että ihminen samastetaan hänen roolihenkilööönsä. Nuutila on mainio näyttelijä, mutta hänen julkisuuskuvassaan on selvästi myös aimo annos hänen roolihahmonsa Helena Rouhialan saamia sympatiapisteitä. Samoin kävi muutama vuosi sitten Oiva Lohtanderille. Symppispoliisin rooli Raid-sarjassa teki pitkän linjan näyttelijästä vähäksi aikaa superjulkkiksen.

Toivottavsti mekanismi ei toimi toiseen suuntaan. Tahdon asian Mikko Rouhiala ei ole kaikkein luotettavin kaveri - onkohan sillä vaikutusta siihen, kuinka häntä näyttelevää Eppu Salmista kohdellaan kaduilla ja kapakoissa?