Parsifal toimii

Eilinen Wagnerin Parsifal ei ollut ollenkaan huono. Musiikki, kauniiksi mainittu, on todellakin kaunista, ja pidin näyttämökuvasta kovasti. Kansallisoopperalla on hyvä näyttämötekniikka, ja tässä ohjauksessa se on käytössä monipuolisesti ja hyvällä maulla.

Poikkeus hyvään makuun oli toisen näytöksen puutarhakohtaus, jossa kukkaistytöt yrittivät vietellä Parsifalin. Videonäytössä kiemurteli joukko alastomia sussuja sormiaan nuoleskellen, se oli tahattoman koomista. Kyllä oopperassa saa erotiikkaa ja alastomuutta olla, mutta sen pitäisi nostaa tunnelmaa eikä tehdä katsojalle kiusaantunutta oloa.

Viiden ja puolen tunnin kesto ei ole ongelma, se on pikemminkin ansio. Wagner käyttää tässä oopperassa hitauden estetiikkaa, joka vetoaa ainkain minuun. Kohtaukset ovat pitkiä, musiikki aika ajoin niin hidasta, että katsomossa tuntee liukuvansa jonnekin, jossa ei ole aikaa ollenkaan.

Päivi Nisula oli ainoa lavalla esiintynyt nainen, ja hän oli todella vakuuttava. Mahtava ääni, paljon sävyjä ja ilmaisuvoimaa. Näyttelijäntaitojakin. Ei ole laulajan vika, että ohjaaja on pannut hänet ryömimään lähes esityksen läpeensä, mutta hankalista asennoistakin Nisula lauloi upeasti.

Miehet olivat nimekästä väkeä - Salminen, Sirkiä, Uusitalo - mutta heistä kukaan ei tehnyt erityisen suurta vaikutusta. Raimo Sirkiä pikemminkin pienen. Hänen Parsifal-hahmonsa muistutti lapsekkaassa touhukkuudessaan viimevuotisen Ringin Siegfriediä. Jostain syystä ohjaajat haluavat tehdä näistä Wagnerin vapahtaja-sankareista ryntäileviä teinejä, joilla on varsin hatara käsitys omasta erikoislaadustaan. Vai onko se myös itsensä Wagnerin tarkoitus?