Sormipornoa

Nämä eivät oikeastaan kuuluisi tähän blogiin, mutta laitetaan kuitenkin, koska ne ovat niin hauskoja. Näin hulppeaa pornoa syntyy, kun ottaa kamerakännykällä kuvia omista sormistaan!

Voi ei, kultivoitunut maineeni piireissä taitaa olla mennyttä.

Woody ja West Wing päällekkäin

Videot kuumiksi illalla: Kaksi amerikkalaisen av-kulttuurin suosikkiani, West Wing ja Woody Allen ovat Suomen telkkarissa yhtä aikaa. Yle näyttää klo 23.20 elokuvan Sweet and Lowdown, ja täsmälleen samaan aikaan alkaa Nelosella West Wingin uusin jakso.

Sweet and Lowdown (1999) kuuluu Woody myöhäistuotannon parhaimmistoon. (Oman luokitukseni mukaan Woodyn myöhäistuotanto alkaa hänen viimeisimmän mestariteoksensa, Deconstructing Harryn (1997) jälkeen). Sean Penn lahjakkaana mutta niljakkaana muusikkona on kerta kaikkiaan herkullinen, ja myös musiikki toimii hienosti, vaikka jazz-makuni suuntuatuu varsinaisesti pari vuosikymmentä myöhempään aikaan.

Toisin kuin monet luulevat, en palvo kritiikittä kaikkia Woodyn elokuvia. Suurin osa viimeisimmistä ei ole kovin hyviä: Small Time Crooks (2000), Jadeskorpionin kirous (2001) ja Hollywood Ending (2002) ovat enintään keskinkertaisia leffoja. Niiden myötä rupesin melkein pelkäämään, että Woody on menettämässä otteensa tykkänään.

Mutta eipä menettänytkään. Anything Else (2003) on taas erinomaisen hauska ja kulkeva elokuva neuroottisita newyorkilaisälyköistä. Kun semmoisia tarinoita tehdään hyvin, niitä ei väsy katsomaan. Tälle eloluvalle antaa erityistä hohtoa, että näimme sen Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa Roomassa, jossa olimme häämatkalla lokakuussa 2003. Onneksi tarjolla oli italiaksi dubatun rinnalla myös originaaliversio!

Luin keltaisen kirjan

Viime vuodet ovat vierähtäneet enimmäkseen kotimaisen kirjallisuuden parissa; jopa vanha suosikkini Keltainen kirjasto on jäänyt varsin vähälle.

Nyt paikkasin tilannetta sen verran, että luin ranskalaisen Jean Echenoz'n romaanin Minä lähden. Eipä ollutkaan hullumpi kirja - ovela ja yllätyksellinen. Päähenkilö on taide- ja antiikkikaupias, joka elää vastuutonta elämää ja lähtee päätäpahkaa merkillisiin seikkailuihin sekä taide- että naismaailmassa. Tällaisena juonikuvaus kuulostaa viihdekirjamaiselta, mutta romaani on pikemminkin henkevä ja filosofinen kuin viihteellinen. Sopii oivasti perinteikkääseen Keltaiseen kirjastoon.

Saas nähdä, kuinka Keltaisen käy vastaisuudessa. Säilyykö Jarl Hellemanin henki valikoiman yllä, vai muljahtaako se johonkin vieraaseen suuntaan? Keltaisen kirjaston vahvuushan on siinä, että sen romaaneissa yhdistyvät korkea kirjallinen taso ja sujuva luettavuus (poikkeuksiakin tietysti on: Joycen Odysseus...) Ajan henki on sellainen, että sarja saattaa nyrjähtää liian populaariksi; nyrjähdystä toiseen suuntaan, liian elitistiseksi, ei tarvinne pelätä.

Odotan kiinnostuksella syksyä, jolloin Bret Easton Ellisin uusi romaani Lunar Park julkaistaan Keltaisessa kirjastossa. Tämä jokseenkin yllättävä valinta näyttää suntaa tulevaisuuteen: onko Ellis muttunut, vai muuttuuko Keltainen kirjasto?

Jäähyväiset Asserille

Meidän vanha soutuvene, tekijänsä mukaan Asseriksi nimetty, on nyt sitten vainaa. Asseri sai arvoisensa lopun ja paloi kokossa, kokkoluodolla jonka ympäristössä sillä oli soudeltu 33 vuotta.

Minä sain veneen nimipäivälahjaksi äidin Asseri-enolta 70-luvun alussa. Omistajuus oli tietenkin vain nimellistä, mutta jotenkin tuo vene tuntui läheiseltä. Järvi, soutelu, tervan tuoksu... Menneinä kesinä minulla oli tapana soutaa keskelle järveä kirja mukana ja ruveta lukemaan, antaa venen ajelehtia.

Vastustin monta vuotta Asserista luopumista, mutta sitten mökille homattiin uusi puuvene. Se sai nimekseen Veera. Nyt on kaikki hyvin - pääasia että Asseria ei korvattu hengettömällä ja kiikkerällä lasikuituisella hökötyksellä. Veneen pitää olla puuta.

Mantila joutuu vielä vaikeuksiin

Suomen Kuvalehden nettisivuilla kerrotaan Mukkulan kirjailijakokouksen välikohtauksesta, jossa Auli Mantila joutui paniikkiin kun häntä valokuvattiin.

Mantilahan on varsin johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikesta kuvaamisesta. Ensi syksynä hänelle tulee erittäin vaikeaa: elokuun toisella viikolla ilmestyy hänen romaaninsa Varpunen, jonka aiheena on vantaalaisessa ostoskeskuksessa tapahtuva pommiräjähdys. Koska suomalainen julkisuus on hysteerisen kiinnostunut tosipohjaisesta fiktiosta, ei Auli Mantila tule saamaan hetken rauhaa elo-syyskuussa. Myötätuntoni on hänen puolellaan.

Olen lukenut ennakkokappaleen Mantilan romaanista. Se on hyvä. Räjäytys antaa juonelle raamit, mutta kyse on tietenkin muusta, ihmisen suhteesta itseensä, onnettomuuksiin, kuolemaan, läheisyyteen. Päähenkilö on etevästi keksitty - keski-ikäinen vakuutusetsivä, joka on työkseen tekemisissä onnettomuuksiin joutuneitten ihmisten kanssa. Sitten jysähtää omassa lähipiirissä.

Romaani on oiken hyvä myös kerronnaltaan, kieleltään. Mantilaa sopii onnitella hienosta onnistumisesta.

Hänen puolestaan sopii olla myös pahoillaan. Median hyeenat tulevat yrittämään hänen ottamistaan väkisin.

Neljätoista vuotta sitten

Herkistyttiin eilen Wilfredin kanssa tv:n ääressä ja katseltiin videolta IPV:n ja Sotkamon välinen loppuottelu, joka pelattiin syyskuussa 1991.

Olin tietenkin paikalla Linnalassa, mutta en muistanut läheskään kaikkea. Muistin valtavan väkimäärän ja tihkuisan sateen sekä sen, että IPV voitti helposti; molemmat finaalipelit päättyivät juoksuin 10-1. Mutta sitä en muistanut, että Riku Kytösalmi löi kotiottelussa kaksi hienoa kunnaria ja Vesa Mikkola kolmannen; enkä sitä, kuinka ihmeen hyvin Petri Lankinen pelasi läpi ottelun; enkä sitä, kuinka erilaista oli hiekkakentällä verrattuna nykyisiin hiekkanurmiin. Silloin pallo pomppasi!

Tuli nostalginen olo. En kaipaa ainoastaan IPV:n menstysvuosia ja kovapintaisia kenttiä, vaan myös aikaa ennen jaksopesistä - yhdeksän vuoroparin vääntöjä, jolloin enemmänjuoksuja tehnyt voitti ottelun. Tämmöinen minusta(kin) on tullut, menneisyyttä kaipaava keski-ikäinen syrjäytynyt.

Poltin itseni

Istuin Mukkulan auringossa ja poltin käsivarteni. Kuuntelin, uskokaa tai älkää, Heli Laaksosta, joka puhui sympaattisia ja suorastaan viisaita. Kokouksen teemahan on "kirjoittaminen rakkauden tekona", ja Laaksonen puhui (lounaismurteella) itsensä rakastamisesta. Siis siitä, että ilman jonkin sortin narsismia kukaan tuskin julkaisisi mitään. Oikeaan osui, tietenkin. Myös jokainen blogi on jonkin sortin narsismin osoitus.

Alustuksista puheen oollen, parhaita ovat sellaiset, joissa puhuja ei yritä olla itseään viisaampi. Joskus kuulee tietenkin myös semmoista, että joku puhuu tosi viisaita ja on oikeastikin niin viisas; nyt tarkoitan Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka on tällä hetkellä esillä kaikkialla, mutta ansaitseekin olla.

"Tiettyyn rajaan asti kirjallisuuden on oltava vaikeaa, pysäytettävä lukija miettimään lukemaansa ja sen kautta maailmaa, mutta äärimmilleen vietynä päädytään merkityksettömään narsismiin", lausui Jaakko H-A. (Mutta näin se menee - yhteydestään irrotettuna ja blogiin kirjoitettuna lausahdukset tuppaavat olemaan paljon latteampia kuin alustuksessa kuultuna. Tämmöistä on raportointi.)

Alfa alla

Tänään alkoi seikkailuni kesäautolla ympäri Suomea. Sain alle vaaleansinisen, metallihohtoisen Alfa Romeo 147:n (en siis sittenkään punaista), ja pyyhkäisin tänne 306 kilometrin päähän järven rantaan.

Hieno on auto, on kaukovalot ja sähköikkunat ja kaikki. Radiokin toimii, ja rekkajonosta pääsee ohi kun ajaa täysillä. - Ei vaan, toden sanoakseni Alfassa on tyyliä, tästä tulee henkevä autokesä.

Seuraavaksi kohti Mukkulan kirjailijakokousta, sitten ovat vuorossa ainakin Merikanto-laulukisat Mäntyharjulla, Savonlinnan oopperajuhlat ja Kangasniemen musiikiviikot. Siinä välissä katsotaan luonnollisesti lukuisia IPV:n otteluita, seuraava huomenna. (Matsi pelataan poikkeuksellisesti Lappeenrannassa, vastaan asettuu sarjan yllättävän hyvin aloittanut Kempele. Mutta me tehdään tuommoisista kempeleistä haggista.)

Täydellinen elokuva!

Billy Wilder -kauteni jatkuu: katsoin tänään Sunset Boulevardin, ensimmäistä kertaa. Mutten todellakaan viimeistä - kunhan Rouva tulee laajoilta matkoiltaan kotiin, tämä leffa pitää katsella välittömästi uudestaan. Gloria Swansonin upeasti näyttelemä vanha diiva on aivan loistava henkilökuva, ja niin tunnistettava: noita tuollaisia itsensä hukanneita entisiä suuruuksia on todellakin olemassa, keskuudessamme, tänäkin päivänä.

Muutenkin leffa on suurenmoinen kaikin mahdollisin tavoin. Wilderille tyypillisesti se on äärimmäisen tarkoituksenmukainen - jokainen kohtaus, käänne, yksityiskohta vie tarinaa eteenpäin ja liittyy kokonaisuuteen elimellisesti. Huumoria on, mutei yhtään irtovitsiä; melodramatiikkaa piisaa, mutta sillä ei mässäillä; kritiikki Hollywoodia kohtaan on ilmeinen, muttei päällelimmattu. Ja niin edelleen. Kuvat, leikkaukset, casting, lavasteet - tämä elokuva on täydellinen.

Semmoinen pikku huomio, että olen havainnut pitäväni kovasti sellaisista elokuvista, joissa on kertoja. Tässä on, samoin kuin vaikkapa Annie Hallissa ja American Beautyssa, vain a:lla alkavia mainitakseni. Jossain on väitetty, että kertojan käyttö olisi nimenomaan ei-elokuvallinen keino; itse en ole sitä mieltä, vaan kertojaääni antaa mahdollisuuden kuljettaa tarinaa joutuisasti ja monitasoisesti, erittäin elokuvanomaisesti. Katsokaa vaikka American Beautyn alkumonologi, jossa päähenkilö tarkkailee ja selostaa omia aamupuuhiaan - aivan hillitön!

Eettiset toimittajat ry.

Hyvä oli eilinen elokuva! Vielä parempi kuin muistin - dialogi kulki ja juoni tiheni melkein kuin Piukoissa paikoissa.

Nämä molemmat leffat ovat tietysti "vain" viiden tähden viihdettä. Mutta antaako Etusivu uusiks' myös jotain evästä nyt kuumana käyvään journalismin etiikan keskusteluun? Ainakin siinä on aineksia: toimittajat näytetään tietenkin arrogantteina paskiaisina, jotka tekevät mitä tahansa myyvän jutun saadakseen. Sen sävyinen keskusteluhan ei tule koskaan päättymään. Billy Wilderin elokuvan opetus ei ole se, että eettisin voittaa; sen sijaan voiton vie nokkelin - on ainoastaan hyvää tuuria, että siinä samalla syytön kaveri välttyy kuolemantuomiolta ja roistomaiset valtaapitävät saadaan nalkkiin.

Tästä etiikkakeskustelusta puheen ollen, kannattaa lukea tämän viikon Avusta Juha Nummisen kiihkoton ja asiallinen artikkeli (pitänee lukea printtilehdestä, ei taida olla verkossa), jossa käydään rauhallisesti läpi Karpela-soppa vuoden alusta asti. Asiat ja näkökulmat ovat samoja joita mm. Mediaräpätin on pyöritellyt.

Kyllä tämä tapaus Karpela alkaa tuntua yhä omituisemmalta. Perusasia on se, että häntä syytetään monenmoisesta median pyörittämisestä - ihan niin kuin kuka tahansa missi tai taiteilija tai poliitikko ei pyrkisi vaikuttamaan siihen, että julkisuus olisi myönteistä. Miksei paavojen ja saulien mediastrategioista synny skandaaleja, vaikka he kykenevät rakentamaan huomattavan paksuja savuverhoja, joiden suojissa tehdään ihan oikeasti kansakuntaa kouraisevia päätöksiä?

Ilta menee sisätöissä

Ah, kesä!

Olen kuitenkin itselleni kova, en lähde ulos nauttimaan lämmöstä. On pakko raataa sisällä, nyt on kolme tuntia aikaa kirjoitustöihin (kunnes klo 21.30 alkaa telkkarissa Billy Wilderin Etusivu uusiks', jota en ole nähnyt moneen vuoteen). Dead line on vasta juhannuksena, mutta vapaita iltoja on niin vähän.

Ihan kokonaan en ole sentään ollut sisällä, vaan suuntasin töistä Sofiankadulle viemään kirjoja Hiltusen divariin (joka taitaa olla muuttanut nimensä Sofiankadun antikvariaatiksi? Taisin kuulla nuoren kirjakauppiaan Oton vastaavan sillä tavalla puhelimeen - Oton, joka on korrekti kaveri ja teitittelee minua yhä, vaikka olen yrittänyt vanhemman oikeudella heittää tittelit hiiteen).

Divarista kävelin Espalle, jonka lavalla soitti etevä kolmimiehinen kitarabändi perin moniopuolista musiikkia. Jazzahtavan flamencobiisin jälkeen he vaihtoivat bluesintapaiseen, joka liukui elegantisti renessanssivälikkeeksi palatakseen taas bluesiin. Tykkäsin. Kyllä meidän helsinkiläisten kelpaa, ilmaiseksi tuommoista laatusoitantaa keskellä kaupunkia.

Ostin mansikkajätskin ja kävelin Espan päästä päähän. Paljon nuorta nurtsikansaa nurmikoilla.

Ah, kesä.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan

Entinen työkaveri soitti. Istuivat jollain porukalla terassilla kesäistä illansuuta ja ilmeisesti visailivat, sillä kaverini tiedusteli minulta, kuka runoilija on kirjoittanut kauniin luontorunon joka alkaa sanoilla "Jäkälä nosti pikarinsa". Olisiko se Helvi Juvonen, hän kysyi. Mistäpä minä tuommoisen olisin tiennyt!

Onneksi istuin netin ääressä, ja tuossa tuokiossa pystyin vastaamaan, että kyllä, Helvi Juvonenhan se. Tässä koko runo:

PIKARIJÄKÄLÄ
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Nättejä säkeitä.

West Wing ajan hermolla

Olipa taas hyvä West Wingin jakso!

Erityisesti siinä ilahdutti kolme asiaa:
1) Se tuli sopivasti klo 23.15, juuri kun olin ennättänyt kotiin katsomasta pesäpalloa & nauttimasta kohtuullisesti alkoholijuomia Wilfredin kanssa.
2) Siinä puhuttiin blogeista! Ensinnäkin yksi keskeisistä henkilöistä mokaili julkisesti, ja asia tuli yleiseen tietoon erään blogin kautta; ja lisäksi kyseinen henkilö (joka siis oli suosikkihahmoni Josh) soitti bloginpitäjälle ja huusi luuriin solvauksia "off the record" - ja kaikki meni nettiin reaaliaikaisesti. Sarjan tekijät siis ovat oivaltaneet tämän blogi-ilmiön synnyttämän uuden julkisuuden luonteen - vanhat säännöt eivät enää päde, blogistaniassa ei voi puhua off the record, eikä lähdesuoja välttämättä päde printtiajoista totutulla tavalla.
3) Tässä West Wingin jaksossa puhuttiin paljon myös polttoaineen hinnasta, ja valveutunut Josh totesi, että vaikka toisin luulaan, pensa ei ole nyt likikään kalleimmillaan, vaan se oli reaalisesti paljon kalliimpaa 80-luvun alussa. Tämän inflaatiokorjatun ajattelun tiedän olevan erittäin lähellä ainakin kahden tämän blogin lukijan sydäntä (siis minun itseni lisäksi!) Terveisiä vaan Lohjalle ja Munkkaan...

Media peittelee naisurheilijoitten romahdusta

Onnistuu se Suomen naisiltakin, mokata joukkueurheilussa ratkaisevasti aivan viime hetkillä ja hävitä ottelu pelkkää hölmöyttään.

Naisten jalkapallomaajoukkue pelasi eilen hienon ottelun Englantia vastaan, ja 2-2 -tasoitus minuuttia ennen peliajan loppua näytti tuovan myös palkkion. Mutta ei, hieno tasapeli piti sössiä silkalla panikoinnilla. Peliaikaa oli lisäaikoineen jäljellä tuommoiset 4 1/2 minuuttia, jonka aikana yksikään suomalainen ei kyennyt tekemään mitään järkevää. Ilo, rentous ja varmuus katosivat kuin taikomalla, ja tilalla oli vain paniikki ja toisten nilkoille potkiminen. Tuloksena nopea ja ansaittu voittomaali Englannille.

Ei siis mitään uutta, tuommoiseen ovat miesten joukkueet pystyneet vuodesta toiseen yhä uudestaan. Ja sen ovat miespelaajat myös saanet tuta nahoissaan - median ruoskinnalla ei ole ollut mitään rajaa.

Mutta naisia kohdellaan toisin. En ole huomannut yhdenkään kommentaattorin, en lehdissä enkä telkkarissa, viittaavan sanallakaan siihen, mikä tappion todella aiheutti - siis paniikkiin ja kontrollin totaaliseen pettämiseen.

Esim. Iltalehti:

...peli oli pitkät tovit Suomen hallussa. Yritys palkittiin lopussa Laura Kalmarin tasoitusmaalilla ottelun 89. minuutilla.

Eihän se tietenkään voinut siihen päättyä, vaan Englanti iski vielä 90. minuutilla 3-2-osuman.

Miksi meille aina käy näin?

Muut lehdet laulavat samaa laulua, Englanti vain yhtäkkiä tuli jostain ja iski. Kukaan ei sano suoraan että suomalaiset lähtivät karkuun kuin Summassa muinoin! Näin nähdään, että media suojelee trendikkäitä ja pirteitä naisurheilijoita, heidän selkärankansa murskautumisesta ei haluta sanoa totuutta.