Suliskauden outo päätös

On pitänyt kiirettä: olen vaihtanut työpaikkaa ja käynyt Imatralla katsomassa IPV:n 50-vuotisjuhlaottelun. Matsi oli hieno: IPV voitti varamiehisen Järvenpään kävelyvauhdilla murskaavasti, jaksoin 5-0 ja 17-4 (vieraitten neljä juoksua tulivat viimeisen tasoittavalla puoli-ilmaiseksi, vähän niin kuin kohteliaisuudesta). Kuten on tullut todetuksi, IPV:llä on nyt todella hyvä joukkue - näitä murskavoittoja tullaan näkemään runsaasti lisää. Toki tiukkojakin matseja tulee - ainakin Kiri, Ankkurit, KaMa ja Ulvila ovat ihan oikeita pesisporukoita.

Tänään pelattiin talven viimeinen sulisrupeama. Yllättävästi voitin Wilfrediltä kaksi ekaa erää, ja aivan yhtä hämmästyttävä on se, että hävisin kahdesti Garfieldille. Outoa oli. Tässä kaikki numerot:

Minä-Wilfred 2-1 (vuoden alusta 10-46)
Minä-Garfield 1-2 (31-23)
Wilfred-Garfield 2-0 (39-13)

Ottelujen voittoprosentit vuoden alusta:
Wilfred 78,70 %
Minä 37,27 %
Garfield 33,96 %

Taustamusiikista

Olen tähän asti kuunnellut oopperaa melkein pelkästään oopperataloissa, mutta nyt siihen tulee muutos. Annoin eilen Rouvalle synttärilahjaksi levytyksen Puccinin La Bohémesta - Rodolfona Placido Domingo, jota fanitan ankarasti - ja pantiin se tietysti aamiaisen taustalle soimaan.

Ja katso: oopperahan toimii hemmetin hyvin myös tuolla tavalla, leppoisan kotona oleilun taustalla. Tiedän, että tämän blogin lukijakunnassa muhii semmoinenkin mielipide, että musiikkia olisi hyvä kuunnella pelkästään musiikkiin keskittyen ja että taustakuuntelu on rienausta tai ainakin epäkunnioittavaa. Mutta minulle sopii erittäin hyvin tuommoinen, että kaiken puuhailun tasutalla soi jokin merkittävä soitto - ellei Puccini tai Bach, niin sitten Keith Jarrett, Miles Davis tai Clifford Brown. Tai joku muu.

Tästä tulee mieleen Jari Järvelän erinomainen romaani Pieni taivas, jota luen parhaillaan. Romaani sijoittuu vuoteen 1929, ja siinä mm. kerrotaan Yleisradion koteihin jakamista radionkuunteluohjeista.

"Radiota neuvottiin kuuntelemaan hämärässä huoneessa, keskittyen. Huone ei saa olla levottomasti sisustettu. Niiden, jotka haluavat puhella on siirryttävä toiseen huoneeseen. Kahvinjuontia tai sanomalehden lukua tulee samassa huoneessa viimeiseen asti välttää. Ruskeat ja sinivihreät sävyt ovat parhaat hyvän kuuntelukokemuksen antamiseen. Välttäkää epämukavia vaatteita ja puristavia kenkiä. Käkikellon luukku tulee salvata kiinni. Muitten perheenjäsenten tulee kunnioittaa tilaa, jossa yksi heistä kuuntelee. Radionkuuntelun hetkeä tulee keskittyneisyydeltään verrata kirkossa käyntiin."

Onkohan tummoiset ohjeet oikeasti jaettu koteihin, vai paneeko kirjailija omiaan? Tietääkö joku?

Päällekkäisiä ueheiluelämyksiä

Vaikea ratkaisu eilen: telkkari näytti Jarkko Niemisen ja Agassin matsia, ja Töölössä oli tarjolla samaan aikaan huippupesäpalloa. Päädyin jättämään tv-tenniksen kesken 3. erän jälkeen (Nieminen hävisi taibreikin 6-8, ottaluhäviö alkoi tuntua todennäköiseltä) ja lähdin katsomaan pesäpalloa.

Hyvä että lähdin. Kitee-Sotkamo on sen verran korkealuokkainen kohtaaminen, että sitä seuraa aina mielikseen - vaikka pehmeänurminen jalkapallokenttä ei olekaan ideaalialusta pesäpallolle. Etenkin tykkilyöjät olivat ihmeissään hitaalla ruoholla, kunnes valikoimasta saatiin kaivettua esille oikeanlaiset hidastukset ja hermopallot.

No, siinä jäi näkemättä tennisottelun loppupuoli, joka oli ilmeinen teurastus. Suomen media väittää Niemisen pelanneen "kuin hurmiossa", mutta nuo loppuerien 6-1 ja 6-0 -lukemat taisivat syntyä lähinnä siksi, että Agassin kroppa ei kestä enää pelaamista. Kaikki kunnia silti Jakelle, ottelun alkupuoli oli hienoa, tasaista vääntämistä.

Hellepelissä helisemässä

Olipa eilen kuuma sulkapallosalilla! Oltiin Garfieldin kanssa kahdestaan, koska Wilfred on jossain skotlannissa juomassa jotain viskiä. Pelattiin pitkiä eriä, viiteentoista, ja olimme henkitoreuden partaalla jokaisen erän loppupuolella. Minun kuntoni kesti aavistuksen verran paremmin, ja pystyin puristamaan lopussa ohi 2. ja 3. erässä. Ekan erän voitin suvereenillisesti, G. ei ollut vielä oikein hereillä.

Siis:
Minä - Garfield 3-0, vuoden alusta 30-21.

Se korutont' on kertomaa.

Osuin pesäpalloon

Pääsin tänään pitkästä aikaa pelaamaan pesistä. Oli tosi mukavaa, kenttä oli kunnostetu sitten viime näkemän, ja sääkin suosi. Pelaajia ei tosin ollut kovin paljon, joten pelasimme semmoista ykköselle pääsemistä: yksi oli lyömässä ja loput kuusi ulkokentällä, ja lyöjän tehtävä oli hoitaa itsensä ykköspesälle. Polttolinja oli myös takalaittoman raja. Vuoro pantiin poikki joko kolmesta palosta tai kymmenestä onnistumisesta; minä onnistuin hutkimaan palloon osumia sen verran hyvin, että pääsin kentälle kymmenesti ja paloin vain kertaalleen (kolmannen lyönnin laittomaan).

Myös pesissarjat ovat alkaneet. IPV aloitti eilen ykköspesiksen niin kuin pitikin ja haki Köyliöstä täydet sarjapisteet. Urheilu avartaa yleissivistystä: ennen tätä kevättä en edes tiennyt, että on olemassa semmoinen urheiluseura kuin Köyliön Lallit. Nytpä tiedän. Älkääkä surko siellä Köyliössä, nykykuntoiselle IPV:lle ei kenenkään ole häpeä hävitä!

Superin puolella näyttä tänä kesänä tasaiselta. Ennakkosuosikiksi nostettu Kitee näyttää kompuroivan: jätti yhden pisteen jonnekin avauskierroksella (en muista, minne), ja tuhri tänään Oululle toisen jakson repsahtamalla viimeisessä vuoroparissa. Tahkolla on ollut peli hukassa alkukierroksilla, mutta tänään Hyvinkään pojat ottivat avauspisteensä puhtaalla voitolla kovalyöntisestä Kossusta. Tänään oli mielenkiintoinen kierros muutenkin - Joensuu sai Sotkamolta pisteen, ja Nurmo pieksi hurjasti vahvistuneen Kouvolan.

Ensi tiistaina pelataan pesistä Finnair-stadionilla Töölössä. Tarvitaan melkoinen tsunami pitämään minut pois Kiteen ja Sotkamon matsista! Sulkapallokin siirrettiin pelin tieltä tiistailta maanantai-iltaan.

Jed Bartlett lopettaa, West Wing jatkuu

Olen pitänyt Suomen Kuvalehden välissä jaettavaa TV-maailmaa kelvottomana läpyskänä, jossa keskinkertaiset toimittajat koohottavat jotain julkkisten kuulumisista.

Olen ollut väärässä! Eilinen numero muuttaa kaiken - lehdessä on kahden aukeaman juttu West Wingistä! Älykäs, sydämellinen ja äärettömän taitavasti tehty West Wing on minun suurin suosikkini television historiassa. Ja nyt TV-maailma kertoo, että sarjan tekeminen ei suinkaan lopu siihen, kun kuvitteellisen presidentin Jed Bartlettin toinen kausi päättyy, vaan sarjassa valitaan uusi pressa ja touhu jatkuu. Eikä Juha Heinisuon kirjoittama artikkeli ole TÄYSIN surkea, kiitos siitä.

On tietysti kyseenalaista, miten sarja kykenee säilyttämään identiteettinsä, kun kaikkein keskeisin henkilö vaihtuu toiseksi - eikä vain hän, vaan kenties KAIKKI henkilöt vaihtuvat. Mutta West Wingin tuotantokoneisto on niin hyvässä iskussa, että kyllä sarjaa seuraa mielikseen myös vallanvaihdoksen jälkeen.

Sarjan uudet jaksot muuten alkoivat viime viikolla pyöriä taas Suomen telkkarissa, tällä ketaa tiistai-illassa. Mukavaa nähdä uusia käänteitä, vaikka olen kyllä viihtynyt erinomaisesti myös West Wing -dvd-boksien parissa.

Pitkästä aikaa salilla

Rouva houkutteli minut aamulla kuntosalille, vaikka mua olisi väsyttänyt ankarasti. Hyvä että lähdin, nyt on vetreä ja paljon vähemmän keski-ikäinen olo.

Salilla seurailin yhden vanhemman herran puuhia. Luulen, että hän ei osannut ihan optimoida voimailuaan: heppu laittoi kaikkiin vempeleisiin armottoman isot painot ja huhki niitten parissa kuin henkensä hädässä. Se näytti siltä, että tavoitteena on liikuttaa sitä laitetta näyttävästi isolla heilahdusenergialla - vaikka minun käsitääkseni rauhallinen, tiettyyn lihakseen tahi lihasryhmään keskittyvä rasitus olisi jotenkin tarkoituksenmukaisempaa. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että en rupea neuvomaan muukalaisia kuntosalilla. Siinä saattaisi tulla pahaa jälkeä. Enkä sitä paitsi ole edes varma, onko ajatukseni voimailun dynamiikasta oikea.

Kaksi lehtitaloa, kaksi historiaa

Luin kiinnostuksesta kaksi isokokoista kirjaa, joissa setvitään Suomen aikakauslehdistön historiaa. Toinen on oikein hyvä, mutta toinen enintään keskinkertainen.

Risto Karlssonin Kansikuva uusiksi on Yhtyneitten Kuvalehtien 60-vuotishistoriikki, julkaistu vuonna 1996. Tämä on se keskinkertainen kirja: aihe on kiinnostava, taitto ja kuvat hyvät, mutta aiheen jäsentely perin sekavaa. Teksti noudattaa jonkunlaista kronologiaa, mutta sahaa koko ajan, epäloogisin hypähdyksin, ajassa edestakaisin. Samat asiat tulevat kerrotuiksi moneen kertaan.

Kirja on toki lukemisen arvoinen kaikille lehdistön historiasta kiinnostuneille. Lehtien perustamiset, myymiset ja lopettamiset tulevat kerrotuiksi, monet journalistit ja vaikuttajat esitellyiksi. On tekemisen riemua ja hienoja skuuppeja, on katkeroitumista, juonittelua ja itsemurhia. Välillä pyritään puuhun väärä pää edellä, välillä kohdalle osuu satumaisia onnistumisia.

Kirjan luettavuutta haittaa pahasti Karlssonin valitsema tyyli, joka rakentuu enimmäkseen haastateltavien omalle puheelle. Sanasta sanaan toistetut, puhekielen rytmiä noudattelevat katkelmat ovat toki oivaa raakamateriaalia, mutta olisin suonut kirjailijan suodattavan ne oman päänsä läpi kokonaiskuvaksi.

Niin on tehnyt Juha Numminen, jonka teos Tarina lehtitalosta on suorastaan briljantti taidonnäyte. Vuonna 2003 tehty kirja juhlistaa A-lehtien 70-vuotista olemassaoloa.

Nummisen kirja etenee dramaattisina tuokiokuvina, joissa Matti Jämsä tekee hurjia temppuja, Eeropekka Rislakki keksitään Jaanan päätoimittajaksi, Paavo Haavikko panee tuulemaan johokunnassa. Taustat on tutkittu, massoittain väkeä haastateltu, ja sen jälkeen kirjoitettu pirun hyvä historiateos. Kerronnan aikamuoto on preesens, joka tihentää tunnelman ja tuo kirjaan tapahtumisen meininkiä.

Numminen kirjoittaa niin hyvin, että melkein tulee mieleen tarttua pitkästä aikaa johonkin hänen dekkariinsakin. Tosin myös tämä A-lehtien historia tarjoaa kosolti jännittäviä käänteitä, kun Apu ja Seura kisaavat siitä kuka on Suomen suurin, reportterit samoilevat Etelä-Afrikassa, lehtitalot kaappaavat parhaita tekijöitä omiin riveihinsä.

Hyvä kirja, kannattaa lukea, sekä sisällön että toteutuksen tähden.

Hutilyöntejä, paljon

Virheiden täyttämää peluuta eilen Merihaassa. Tässä tulokset, joiden ylös kirjaaminen herättää kipeitä muistoja.

Minä-Wilfred 0-3 (vuoden alusta 8-48)
Minä Garfield 2-1 (27-21)(G:n voittoerä 0-9!!!)
Wilfred-Garfiled 2-1 (39-14)

Kuten nähdään, minä olen Garfieldiä vastaan hivenen niskan päällä, mutta jostain syystä G. pärjää Wilfrediä vastaan huomattavasti paremmin kuin minä. Tätä on urheilu.

Kuusimiehiset joukkueet

Joukkueurheilu on hauskimmillaan silloin, kun pelataan sillä tavoin kuin sääntöjen laatija on ajatellut. En tarkoita tiukkapipoista sääntökirjan syynäämistä, vaan sitä että pelaajia on tarpeeksi ja kentän rajat oikein. Etenkin pesäpallon peluu on useimmiten semmoista sinnepäin söhläämistä, kun väkeä ei ole tarpeeksi ja kenttä on piirretty perstuntumalta.

Lentopalloa on helpompi pelata vajainkin joukkuein, mutta eilen meitä oli täydet kaksitoista. Siitä syntyi varsin hyvää peliä, kun kaikki jujutukset eivät uponneet kenttään ja iskulyönneistäkin suuri osa saatiin nostetuksi ylös. Pienemmällä porukalla pelatessa ei meillä keski-ikäistyvillä tahdo tuo liikkuminen oikein piisata...

Pelin jälkeen istuttiin taas asianmukaisessa anniskelupisteessä ja mm. visailtiin Väinö Linnan tuotannosta. Kaksi parhaiten muistavaa kaveria ovat semmoisia hirmutietäjiä, että ei minulla ole heitä vastaan mitään jakoa.

Mina favoritfilmer

Joitakin vuosia sitten netissä oli mainio saitti, Moviecritic. Rekisteröityneet käyttäjät syöttivät sinne arvionsa elokuvista, ja viisas tietokone päätteli vastauksista, mitä elokuvia se suositteli kullekin katsottavaksi ja mitä ei.

Sitten lysti loppui, sillä ilmainen palvelu ajettiin rahojen puutteessa alas. Jäi suorastaan ikävä, sillä Moviecritic todellakin toimi.

Mutta nyt olen löytänyt korvikkeen - enkä vain korviketta, vaan vielä paremman saitin: ruotsalainen Filmtipset toimii samalla periaatteella, mutta sen käyttöliittymä on jouhevampi kuin Moviecriticin. Elokuvat on helppo löytää ja arvostella, ja oheispalveluna on tarjolla ties mitä arviointipalstaa ja keskustelufoorumia.

Joku voi tietysti pitää ruotsin kieltä jonkinlaisena esteenä. Kieltämättä ihan kaikkien leffojen nimet eivät heti hahmotu ruåtsiksi, mutta reipas valtaosa näyttää naapurimaan kielellä samalta kuin englanniksi tai suomeksikin. Sitä paitsi alkukieliset nimet ovat nekin helposti saatavilla.

Itse olen arvioinut tähän mennessä 642 elokuvaa. Ensimmäiset 400 tulivat helposti, mutta nyt pitää jo pinnistellä. Antamieni arvioitten perusteella Filmtipset suosittelee muun muassa Fellinin 8 1/2:a (se on tosiaan vielä näkemättä!), Ernst Lubitshin Ollako vai eikö ollaa ja Bergmanin Kesäyön hymyilyä.

Tasaista palloilua

Tällä kertaa ei sulkapallokentällä koettu pahoja teurastuksia, vaan väännettiin ihmeen tasaisesti. Virheitä tehtiin kyllä roppakaupalla; mutta vaihto hitaampaan palloon teki pelistä jotenkin mielekkäämpää.

Tulokset:

Minä-Wilfred 1-1 (vuoden alusta 8-45)
Minä-Garfield 1-1 (25-20)
Wilfred-Garfield 2-1 (37-13)

Polttarit: kulttuuria ja urheilua

Polttariperinne on hieno asia, urheilu ja kulttuuri yhdistyvät siinä kauniilla ja luovalla tavalla. Ohessa muutama kuva viikonlopun polttareista; tulivat näemmä käänteiseen aikajärjestykseen, mutta ei anneta sen haitata.




Aamuöinen hetki nesteitten parissa

curling, hieno laji! 

Kasvispainotteinen grillaushetki 

Vesipalloa; kenttänä Suomenlahti 

Me leikittiin vesisotaa! Minä ammun. 

Punainen Alfa-Romeo

Koska lukijakunnassa on Alfa-Romeoon hullaantuneita kulttuurikansalaisia, ilmoitan ilolla seuraavaa: jos näette ensi kesänä punaisen Alfa-Romeo 147:n kiitävän musiikkijuhlilta toisille (ynnä IPV:n pesäpallo-oteluihin) sulavasti, turvallisuusorientoituneesti ja liikennesääntöjen mukaan, niin se olen minä! Varasin justiinsa vuokra-auton kesä-elokuuksi, enkä malttanut olla ottamatta Alfaa, kun sitä niin edullisesti tarjottiin...

Elämäntilannekirjallisuutta

Markkinoilla on nykyään paljon sellaista kaunokirjallisuutta, joka on ikään kuin kirjoitettu antamaan lohtua ja elämänohjeita tietyille, tarkasti valituille kohderyhmille. Kohderyhmistä kaikkein tyypillisin saattaa olla äskettäin synnyttäneet naiset.

Viimeisin lukemani sen lajin romaani on Pauliina Suden Ruuhkavuosi. Ruuhka syntyy siitä, että päähenkilö yrittää yhtä aikaa hoitaa vastasyntynyttä vauvaansa, tehdä gradua, tehdä käännöstöitä sekä auttaa taloa rakentavaa miestään. Jossain vaiheessa tulee täysi pysäys, ja päähenkilö oppii että pitää ottaa vähän rennommin.

Ihan hyvin kirjoitettu kirja tämä on, mutta niin kovin yksitasoinen. Asiat ovat varmasti ihan oikeita, kyllä ihmistä tuollainen ahdistus voi kohdata, lapsen saaminen muuttaa elämää, vanhojen ystävien on vaikea pysyä muutoksessa mukana... Mutta että vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta? En tiedä. Tämmöiset romaanit lähestyvät jossain vaiheessa elämäntapaoppaita...

Vai onko nyt kyse siitä vanhasta ilmiöstä, että kun nainen kirjoittaa naisen arkisesta ahdistuksesta, se ei ole miehen mielestä kunnon kirjallisuutta - ja kun mies kirjoittaa miehen ryyppäämisestä ja aviokriisista, se sitten on? Väitänpä, että ei se mene noinkaan: esimerkiksi Reidar Palmgrenin uusin romaani on elämäntilannekirjallisuutta sekin, siinä keski-ikää lähestyvä näyttelijä huomaa lähestyvänsä keski-ikää ja ahdistuu.

Kirjallisuuden arvo ei ole aiheesta kiinni. Kyllä äitiydestä tai keski-ikäisyydestä voi kirjoittaa vaikka minkälaisia suurromaaneita. Se on aika pitkälle kielestä kiinni: sujuva, yksitasoinen kieli tekee lukukokemuksesta unohtuvan ja merkityksettömän, mutta kieleltään rikas ja monitasoinen teos jää eloon pitkäksi aikaa, sekä yksittäisen lukijan mielessä että kirjallisuushistoriassa.

Taidan aiheuttaa pettymyksiä

Blogissani on käyty tänään kolme kertaa Googlen hakusanalla "yhdyntä". Sori pojat, mutta täällä ei ole kuvaa yhdynnästä, vaan kirjoitin pari viikkoa sitten arvion Asko Sahlbergin pienoisromaanista, jolla on vetävä nimi.

Toisenlaisia pettymyksiä aiheutin tänään sulkapallokentällä. Kosketus & osumatarkkuus ovat yhä hukassa - onnekseni Garfield on hukassa minuakin pahemmin...

tässä tuloksia:

eilen (jolloin en päässyt paikalle):
Wilfred-Garfield 3-0

tänään:
minä-Wilfred 0-2 (vuoden alusta 7-44)
minä-Garfield 2-1 (24-19)
Wilfred-Garfield 2-0 (35-12)

Ihailen Lari Halmetta

On mukava viihtyä, kun viihdytetään. Uuden iloisen teatterin eilinen ensi-ilta oli yllättävän hyvä.

Kaikkein parhaiten taisi toimia Lari Halmeen esittämä "Jari Sarasvuo" (I'm just a gigolo...). Tllä Larilla on aivan uskomaton kropan hallinta, noin hauskaan fyysiseen komediaan kykenee harva. Lähinnä tulee mieleen telkkarin Friendien David Schwimmer. Myös Tiina Lymi osoittautui erinomaisen muuntautumiskykyiseksi ja rytmitajuiseksi komedianäyttelijäksi.

Muita erinomaisia sketsejä olivat Teletapit-parodia, jossa leikittin politiikkaa, ja Puistola-niminen South-Park -iloittelu. Myös Tiina Lymin esittämä Suomen hauskin terveyskeskuslääkäri tarjoili mainioita välipaloja - hyvin esitettyjä tahallisen huonoja vitsejä.

Bändi ei ollut tällä kertaa niin hjyvässä iskussa kuin viime vuonna. Kun esitetään vetävää rytmimusiikkia, kompin täytyy imeä, ei laiskasti säestää. (OK, vertailutilanne on ankara, edellisessä konserttikokemuksessani soitti rumpuja Billy Cobham...)

Mahtava televisiolaji

Snookerin MM-kilpailut huipentuivat eilen finaaliin, jossa Shaun Murphy voitti Matthew Stevensin erin 18-16. Nyt väsyttää, sillä valvoin, vapun jättämistä univeloista huolimatta, matsin loppuun saakka. Kyllä kannatti, snooker on mainiota tv-viihdettä, jonka Eurosport osaa välittää ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi.

Snookerin vetovoimaa voi kuvata näinkin: alkuillasta tuli telkkarista yhtä aikaa Suomen ja Ukrainan välinen lätkäottelu ja snookeria. Valitsin henkevän ja hiljaisen biljardin, jonka rinnalla lätkä on suorastaan epämiellyttävän meluisaa sähläystä.

Ei pidä ymmärtää väärin, kyllä minä jääkiekkoa seuraan (suurella sydämellä!), mutta tuo Suomi-Ukraina ei tuntunut tällä kertaa kovin tärkeältä. Suomen voitto näytti selvältä, ja selvähän se sitten lopulta olikin.

Ennestään tuntematon Shaun Murphy siis voitti snookerin maailmanmestaruuden, hieno juttu. 22-vuotias, vauvankasvoinen kaveri pääsi finaaliin karsintojen kautta ja yllätti kaikki. Pidän hänen tyynestä ja nopeasta pelirytmsitään, ja rohkeudesta: siitä vaan pitkien pussitusten kimppuun!

Varsinainen suosikkini snooker-maailmassa on Ronnie O'Sullivan. Siinä vasta hieno mies, nopea ja sulava pelaaja, rennon ja hauskan oloinen kaveri muutenkin. Näin nämä fanisuhteet Eurosportin näyttämiin biljardinpelaajiin muodostuvat: miesten olemuksen ja pelityylin perusteella. Siksi en kannata luihun koulukiusaajan näköistä Matthew Stevensiä enkä yrmeää Stephen Hendryä. Vanha mestari Steve Davis on symppis etenkin siksi, että hänen tukkansa ohenee juuri samoista kohdista kuin minunkin.

Kohtaamisia Leifin kanssa

Leif Salménilta ilmestyi uusi kirja, esseekokoelma Palatsi Bosporin rannalla. Hän näkyy muistelevan ensimmäisessä esseesä kohtaamisiaan Välimeren kanssa.

Salménin nimi herättää minun mielessäni vahvana eloon 1980-luvun puolivälin, jolloin minusta tuli, paljolti hänen takiaan, jonkun sortin kommunisti. Lefa oli niin tiukka ja hapan, kun hän tenttasi telkkarissa poliitikkoja! Hän oli tehnyt taustatyöt kunnolla eikä päästänyt läpi yhtään löysää lausetta vaatimatta tarkennuksia.

Vuonna 1987 ilmestyi sitten Talvinen yksinpuhelu, päiväkirja, johon Lefa oli kirjannut mietteitään ja havaintojaan edellistalvelta. Olin lumoutunut: juuri niinkin minä halusin elää ja ajatella! Lukea kirjoja ja seurata aikaani, keittää isoja pannullisia teetä ja käydä pitkiä, älyllisiä keskusteluja taiteesta ja yhteiskunnasta. Viimeistään se kirja myös juurrutti päähäni maailmankuvan, joka perustuu yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, heikompien huomioon ottamiseen, ahneen pääoman pyrkimysten vastustamiseen.

Eikä siitä maailmankuvasta ole tarvinnut sittemmin luopua. Moni asia on sittemmin toki muuttunut, mutta eivät tärkeimmät asiat. Heikommista on pidettävä huolta, ahnetta kapitalismia vastustettava. Pitkät keskustelut taiteesta ja yhteiskunnasta (ja kulttuurista ja urheilusta!) tekevät maailmasta mielekkän paikan.

Kyllä ärsyttää

Ottaa päähän. Lupasin hyvälle ystävälleni naputella tietokoneella Charlie Parkerin Ornithologyn ja lähettää sen hänen kännykkäänsä soittoääneksi. Alku sujui hyvin: löysin netistä sopivan editorin, ja naputin biisin sisään. Mutta voi! Kun painan "send"-nappulaa, mitään ei tapahdu! Mitäs minä nyt teen?

Tämä on tämmöistä näitten vehkeitten kanssa. Aina menee jokin asia pieleen. Pirskatti.