Elämäntilannekirjallisuutta

Markkinoilla on nykyään paljon sellaista kaunokirjallisuutta, joka on ikään kuin kirjoitettu antamaan lohtua ja elämänohjeita tietyille, tarkasti valituille kohderyhmille. Kohderyhmistä kaikkein tyypillisin saattaa olla äskettäin synnyttäneet naiset.

Viimeisin lukemani sen lajin romaani on Pauliina Suden Ruuhkavuosi. Ruuhka syntyy siitä, että päähenkilö yrittää yhtä aikaa hoitaa vastasyntynyttä vauvaansa, tehdä gradua, tehdä käännöstöitä sekä auttaa taloa rakentavaa miestään. Jossain vaiheessa tulee täysi pysäys, ja päähenkilö oppii että pitää ottaa vähän rennommin.

Ihan hyvin kirjoitettu kirja tämä on, mutta niin kovin yksitasoinen. Asiat ovat varmasti ihan oikeita, kyllä ihmistä tuollainen ahdistus voi kohdata, lapsen saaminen muuttaa elämää, vanhojen ystävien on vaikea pysyä muutoksessa mukana... Mutta että vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta? En tiedä. Tämmöiset romaanit lähestyvät jossain vaiheessa elämäntapaoppaita...

Vai onko nyt kyse siitä vanhasta ilmiöstä, että kun nainen kirjoittaa naisen arkisesta ahdistuksesta, se ei ole miehen mielestä kunnon kirjallisuutta - ja kun mies kirjoittaa miehen ryyppäämisestä ja aviokriisista, se sitten on? Väitänpä, että ei se mene noinkaan: esimerkiksi Reidar Palmgrenin uusin romaani on elämäntilannekirjallisuutta sekin, siinä keski-ikää lähestyvä näyttelijä huomaa lähestyvänsä keski-ikää ja ahdistuu.

Kirjallisuuden arvo ei ole aiheesta kiinni. Kyllä äitiydestä tai keski-ikäisyydestä voi kirjoittaa vaikka minkälaisia suurromaaneita. Se on aika pitkälle kielestä kiinni: sujuva, yksitasoinen kieli tekee lukukokemuksesta unohtuvan ja merkityksettömän, mutta kieleltään rikas ja monitasoinen teos jää eloon pitkäksi aikaa, sekä yksittäisen lukijan mielessä että kirjallisuushistoriassa.