Kohtaamisia Leifin kanssa

Leif Salménilta ilmestyi uusi kirja, esseekokoelma Palatsi Bosporin rannalla. Hän näkyy muistelevan ensimmäisessä esseesä kohtaamisiaan Välimeren kanssa.

Salménin nimi herättää minun mielessäni vahvana eloon 1980-luvun puolivälin, jolloin minusta tuli, paljolti hänen takiaan, jonkun sortin kommunisti. Lefa oli niin tiukka ja hapan, kun hän tenttasi telkkarissa poliitikkoja! Hän oli tehnyt taustatyöt kunnolla eikä päästänyt läpi yhtään löysää lausetta vaatimatta tarkennuksia.

Vuonna 1987 ilmestyi sitten Talvinen yksinpuhelu, päiväkirja, johon Lefa oli kirjannut mietteitään ja havaintojaan edellistalvelta. Olin lumoutunut: juuri niinkin minä halusin elää ja ajatella! Lukea kirjoja ja seurata aikaani, keittää isoja pannullisia teetä ja käydä pitkiä, älyllisiä keskusteluja taiteesta ja yhteiskunnasta. Viimeistään se kirja myös juurrutti päähäni maailmankuvan, joka perustuu yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, heikompien huomioon ottamiseen, ahneen pääoman pyrkimysten vastustamiseen.

Eikä siitä maailmankuvasta ole tarvinnut sittemmin luopua. Moni asia on sittemmin toki muuttunut, mutta eivät tärkeimmät asiat. Heikommista on pidettävä huolta, ahnetta kapitalismia vastustettava. Pitkät keskustelut taiteesta ja yhteiskunnasta (ja kulttuurista ja urheilusta!) tekevät maailmasta mielekkän paikan.