Olen agentti

Minä en harrasta meemejä, en tee niitä koskaan. Tuskin edes tiedän, mikä meemi on.

Mutta tällä kertaa sain yhdestä meemistä sellaisen tuloksen, jonka haluan paljastaa koko maailmalle: Minä olen Dale Cooper!


You're Special Agent Dale Cooper. You're often too
brilliant for people to really follow, but your
infectious enthusiasm makes up for the fact
that you're frequently incomprehensible. You
are smart, intuitive, clear-headed,
compassionate, and cute as hell -- about your
only flaw is your insane coffee consumption.


Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla

Punahukassa

Ei ihme, että KOM-teatterissa pyörivä Kari Hotakaisen kirjoittama Punahukka on jatkuvasti loppuunmyyty. Se on loistava näytelmä.

Teksti on tuttua Hotakaista: lauseet lennähtelevät kuin kalikat, mutta ne kalikat on niin taiten veistetty että ne loksahtavat paikalleen ihan justiinsa. Erityisen tutuuksi tekstin tekee se, että tematiikka - ja myös monet lauseet - ovat samoja kuin Iisakin kirkko -romaanissa. Näissä kahdessa teoksesa Hotakainen tutkii uskoa ja uskomista väkevämmin kuin kukaan pitkään aikaan suomalaisessa kirjallisuudessa.

Juha Lehtolan ohjaus ja Kristiina Sahan lavastus toimivat saumattomasti, ja näytelmän kerronta on kuin romaanikerrontaa: ajassa hypellään vapaasti, uudet henkilöt astuvat lavalle kuin mielijohteesta.

Ja näyttelijätkin ovat upeita. Etenkin Sari Mällinen, Hannu-Pekka Björkman ja Ritva Valkama.

Yleensä minä en pidä huutamisesta. Mutta kun tässä näytelmässä henkilö huutaa, tulee semmoinen tunne että se huutaa hätäänsä, oikeaa asiaa - ei niin kuin yleensä, jolloin rupeaa vain ajattelemaan että nyt tuo ihminen näyttelee huutamalla ja kunpa se kohta lopettaisi.

Ville parturoi hyvin

Ennakkotiedoista poiketen eilen ei ollutkaan vuorossa Arabella, vaan Sevillan parturi. Viihdyttävä ooppera, yksi viihdyttävimmistä mitä on.

(Keskeinen juoniaines on tässä(kin) tarinassa se, että vanha mies haluaa nuoren naisen, ja se pitä estää. Ikärasisimia!)

En etukäteen oikein luottanut Ville Rusasen karismaan, kestävyyteen ja koomikon kykyihin Figarona - mutta perun kaikki aiemmat puheeni! Hän oli lavalla mitä karismaattisin, näytteli hyvin ja lauloi hienosti, sekä isolla että notkealla äänellä.

En muista nähneeni mitään arvosteluja, joten arvostelen itse: Minusta tämä on ilman muuta Ville Rusasen läpimurtorooli. Taikahuilun Papageno toissa kesänä Nilsiässä ei vielä vakuuttanut, mutta nyt uskon hänen kykyihinsä.

Alanpa uskoa siihenkin, että Rusanen kannatti valita Papagenoksi Kansallisoopperaan ensi talveksi. Odotan innostuneena.

Sulkapalloihme

Voitin eilen Wilfrediltä kaksi erää! Noin vain, mailalla palloa lyömällä, helposti!

W. toki voitti kolme erää. Mutta minä voitin kaksi! Tilasto syksyn alusta on W:n eduksi enää 3-16.

Ahistaa

Jarkko Nieminen putosi Pietarissa heti ekalla kierroksella. West Wing jää tauolle. En pääse torstaina Wilfredin kanssa lätkämatsiin.

Mikä lohduttaisi? Kenties murskavoitto illalla sulkapallossa?

Eikä sitäkään tule. Kuiteskaan.

Nightmare

En ole mikään hevimusiikin ystävä, enkä luultavasti edes tunnistaisi Nightwishin musiikkia jos sellaista joutuisin joskus kuulemaan.

Silti tuo yhtyeen päätös vaihtaa laulajaa tuntuu minusta jotenkin kuohuttavalta asialta.

Siinä on paljon antiikin tragedian aineksia: kaikki näyttää menevän erityisen hyvin, on maailmankiertuetta ja platinalevyä, on juuri päästy pankkikorttiinkin ja sivun kokoiseen mainokseen Hesariin - ja silloin käy ilmi että ylpeys, suorastaan hybris, murentaa kaiken.

Keulakuvan erottaminen tehtiin tänään avoimella kirjeellä. Se on rohkea teko, eikä kukaan tiedä vielä, oliko se erityisen viisasta vai erityisen tyhmää. Avoimuus on periaatteessa kannatettava asia, mutta tässä tapauksessa siitä on asianomaisille kosolti myös haittaa. Avoin kirje antaa aseet käteen kaiken maailman paskajournalisteille, ja niitä tulee tämän jälkeen riittämään sekä Tarja Turusen että Tuomas Holopaisen kintereillä.

Mutta minusta tuo Holopaisen asenne - ja minä tosiaan uskon sen aitouteen - on hieno. Bändi on hänelle henki & elämä, ja vaikka laulajan erottaminen tulee todennäköisesti merkitsemään ziljoonien markkojen menettämistä, hän erottaa laulajan, koska uskoo sillä tavalla pelastavansa bändin.

Mitähän tästä kaikesta miettivät suomalaisen musiikin vientiponnistelijat? Taidan arvata!

Paljastan itseni

Ajattelin laittaa näkyviin itsestäni kuvan. Kas tässä. Kuvassa myös Rouva.
Kuva on otettu syksyisellä iltapäiväkävelyllä parisen viikkoa sitten.

Tuhma tyttö Salome

Oopperalla vietetään Richard Strauss -talvea. Mekin kävimme keskiviikkona katsomassa Salomen, ja ensi keskiviikkona on vuorossa Arabella.

Puolitoistatuntinen, ilman väliaikaa esitettävä Salome on intensiivisimpiä näkemiäni oopperoita. Toiminnalla on koko ajan tarkka suunta. Toisin kuin monissa muissa 1900-luvun oopperoissa, Salomen kohdalla ei katsojalle ole hetkeäkään epäselvää, mitä henkilöt tahtovat ja miksi he toimivat niin kuin toimivat.

Salome tahtoisi Johannes Kastajalta pusun mutta ei saa. Herodes puolestaan tahtoisi Salomelta pusun ynnä muuta, mutta ei voi pyytää, koska kyseessä on puolison tytär. Niinpä hän pyytääkin tyttöä tanssiman ja lupaa palkaksi mitä tahansa. Ja tyttöhän haluaa J. Kastajan pään, joka lopulta tarjoillaan hänelle hopeavadilla.

Oscar Wilden näytelmään perustuva libretto on jäntevä ja kihisee kätkettyjä psykoanalyyttisiä merkityksiä. Sitä tulkitsemaan tarvittaisiin nainen, joka laulaisi sekä lujaa että herkästi, osaisi näytellä ja tanssia, hurmaisi Johannes Kastajaa lukuunottamatta jokaisen salissa olijan.

En ole nähnyt Karita Mattilaa Salomena, enkä osaa sanoa, miten hän roolista suoriutuu. Mutta Kansallisoopperaan pestattu Marion Ammann ei oikein suoriutunut mistään osa-alueesta. Orkesterin soittaessa hiljaa hänen äänensä oli ihan ok, mutta enimmän aikaa laulu ei kuulunut kunnolla. Se hurmaamispuoli jäi myös kovin viitteelliseksi.

Sen sijaan Juha Uusitalo vakuutti jylisevällä laulullaan, taas kerran. Hän sopi fanaattiseksi Johannekseksi erinomaisen hyvin - rooliin kun ei kuulukaan kovin taipuisaa herkistelyä.

Pidin myös Herodeksena esiintyneestä tenorista Arild Hellelandista. Hänen hulvaton ja puolihysteerinen tulkintansa oli ihan oikeaa näyttämötaidetta, ei pelkkää laulamista.

Romaanisyksystä ja sulkapallosta

Viime vuonna puhuttiin kovasti, että on "kaikkien aikojen romaanisyksy", koska esimerkiksi Jari Tervo, Pirjo Hassinen ja Asko Sahlberg olivat kirjoittaneet kukin hyvän romaanin.

Viime syksyn kaikuja on kuultu vielä tänä vuonna, syksy on kuulemma jotenkin keskinkertainen.

Miten niin keskinkertainen? Ken sellasita väittä ei ole lukenut tämän syksyn kirjoja. Bo Carpelan, Pirkko Saisio, Arto Salminen, Hannu Raittila - siinä olivat vasta päällimmäiset syksyn laadukkaasta tuotannosta. Ja Tuomas Kyrö, jonka Liitto-romaanin luin justiinsa: tällä romaanilla Kyrö nousee A-ryhmän kirjailijoitten joukkoon ja osoittaa, että sota-aikaan voi yhä löytää omaperäisen ja uudella tavalla koskettavan näkökulman.

Ja hei, melkein unohdin Tapio Koivukarin, joka jatkaa Rauma-sarjaansa hienolla Missä aallot murtuvat -romaanillaan. Huippuluokan proosaa.

Myöskään sulkapallokentällä ei oltu eilen keskinkertaisia, vaan paljon huonompia. Miten noin paljon virheitä voikin tehdä? Ja lyödä palloa niin tyhmiin paikkoihin?

Tässä kuitenkin tuloksia:

minä-Wilfred 0-3 (syksyn alusta 1-13)
minä Garfield 0-2 (12-15)
W-G 2-0 (23-5)

Kani kostaa ihan kivasti

Minun mielestäni Wallace ja Gromit -elokuva Kanin kosto on ihan kiva.

Onhan se hauska, ja onhan se huolella tehty, ja onhan siinä nokkelia viittauksia populaarikulttuuriin ja klassikoihin. Itse asiassa leffa oli melkeinpä tosi kiva.

Mutta ei silti mikään viiden tähden mestariteos, ei edes neljän, mielestäni. Jos tähtiä pitäisi antaa, antaisin kolme.

Tarinan juoni on ennalta-arvattava (mutta kulkee nautittavasti), hahmot ja niiden välinen suhde samanlainen kuin ennenkin (varsin oivaltava kuitenkin). Tekninen toteutus on lajissaan ensiluokkainen, mutta laji on ennestään tuttu. Jne, jne.

Ihan ookoo leffa.

Pohjosen paluu

Oltiin eilen syksyn ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa. Puccinin Manon Lescaut'n näytännössä oli ylimääräistä jännitystä, sillä ankaraa virustautia potenut Mika Pohjonen palasi lavalle - niskassaan skeptiset lehtikirjoittelut liian vaikean ohjelmiston takia pilalle lauletusta äänestä. Eikä siinä kaikki: oli myös Oopperan solistiyhdistyksen 60-vuotisjuhlanäytäntö, ja yleisössä viljalti talon vanhoja solisteja, joiden edessä sopisi onnistua erityisen hyvin.

Pohjonen aloitti varovasti, varman päälle, mutta kun ääni kesti ja fiilis kohosi, hän antautui rooliinsa yhä väkevämmin oopperan edetessä. Olematta mikään ammattilainen sanoisin, että epäilijät on vaiennettu. Pohjosella on eväät on kunnon Puccini-tenoriksi. Ääni toimii, nyt tarvitaan vielä (runsaasti) harjaannusta näyttämötaidoissa, jotta tragedia tuntuisi tragedialta eikä hyvin laulavien pökkelöitten esiintymiseltä.

Illan varsinainen tähti oli kuitenkin nimiroolin tehnyt Ritva-Liisa Korhonen, joka veti traagisen roolinsa vakuuttavasti. Viimeisen näytöksen 25-minuuttinen kuolinkohtaus olisi tahattoman koominen, ellei laulaja heittäydy rooliinsa erityisen hurmioituneesti. Korhonen heittäytyi.

Itse teos ei ole kaikkein parasta Puccinia. Libretto on ihmeen hajanainen ja sävelkieli jotenkin puuroista. Melodisia huipennuksia piisaa silti, kyllä tuon kuultuaan uskoo, että säveltäjästä kehkeytyi La Bohèmen, Toscan, Madama Butterflyn tekijä.

Mutta mikä on tämän teoksen suhde Tähtien sodan tunnusmusiikkiin? 2. ja 3. näytöksen välinen intermezzo sisältää mitä ilmeisimmän aihion Star Wars -tunnariin, ja se toistuu useaan kertaan oopperan loppupuolella. Lainasiko John Williams Puccinia, vai onko kysessä sattuma?

"Supisuomalaisia nimiä"

Toimittajien sivistymättömyys raivostuttaa enemmän kuin muitten ihmisten, sillä toimittajien kauttaa sivistymättömyys leviää eksponentiaalisesti.

Tänä aamuna ärsyynnyin Hesarin uutisesta jossa kerrottiin lasten suosituimmista nimistä. Otsikossa iloittiin siitä, että "supisuomalaiset" Emma ja Eetu ovat listaykkösiä.

Emma ja Eetu? Seuraavaksi varmaan väitetään, että Anna ja Mariakin on keksitty Suomessa. Ilmeisesti kyseinen toimittaja tarkoittaa supisuomalaisuudella sitä, että nimessä ei ole c-,b-,g- tai f-kirjainta. Mutta jos hän kuvittelee, että nuo nimet eivät olisi muualta lainattuja, niin pusikkoon menee.

Tai mistä minä tiedän, kenties naapurikansat ovat aikoinaan ihailleet jotakuta muinaissuomalaista Eetua ja ruvenneet nimeämään lapsiaan Edvardeiksi ja Eduardoiksi?

Muzakista

Tuli käytyä kylpylässä. Osallistuin myös erinäisiin hoitoihin. (Ei, kundit. En paljasta yksityiskohtia.)

Näitä mainittuja hoitamisia ryyditetään eräänlaisella musiikilla. Panevat soimaan kasetin, joka koostuu erilaisista "kansanmusiikeista", on vuoroin irlantilaista tinapilliä, itämaista kielisoitinta, länsimaista sähkökitaraa. Joukkoon on miksattu meren aaltoja ja lintujen lirkutusta.

Tuommoinen musiikki, jonka lienee tarkoitus edistä ihmisen rentoutumista, on läheistä sukua tavaratalojen muzakille. Se itse asiassa ON muzakia.

Siinä kai pelataan varman päälle, soitetaan semmoista joka ei ärsytä ketään eikä pane ketään ajattelemaan.

Itse kuitenkin rentoutuisin paremmin, jos taustalla soisi vaikka "Blue In Green" Miles Davisin levyltä Kind of Blue, tai vastaavanlaisia jazz-balladeja. Vaihtoehtona menisivät tosi hyvin Bachin biisit, melkein mikä tahansa Bach, kunhan sitä ei soiteta uruilla.

Mutta ketkä noita muzak-levyjä tekevät? Mihin he perustavat osaamisensa? Psykologiaan vai perstuntumaan?

...nähdäkseni sun puuterihuiskun...

Käytiin Tampereella katsomassa Marilyn-musikaali. Kävi niin, että minä viihdyin ihan oolrait, mutta Rouva pettyi. Tarkemmassa keskustelussa totesimme, että olimme musikaalista jokseenkin samaa mieltä, mutta minun odotukseni olivat ylittyneet ja Rouvan alittuneet.

Odotukset ylitti ennen kaikkea Sari Siikander, joka "oli" Marilyn varsin riipaisevalla ja monimuotoisella otteella. Näyteltävää ja laulettavaa oli perin runsaasti, ja SS suoriutui tehtävästään mallikkaasti. Jos hänellä ei olisi maneerina painaa ääntään semmoiseksi kumisevaksi rintaääneksi, kokonaisvaikutelma olisi suorastaan hyvä.

Pidin myös käsikirjoituksesta, johon oli nivottu tiiviisti eri aspekteja MM:n elämästä ja hänen monia roolejaan: hyljätty pikkutyttö, soma luonnonlahjakkuus, itsevarma vamppi, presidentin sussu, salaliiton uhri jne. Homma toimi.

Muu näyttelijäkaarti sen sijaan ei enimmäkseen toiminut. Lari Halme osoittautui taas erittäin eteväksi koomikoksi, mutta lähes kaikki muut säntäilivät ja kaakattivat sietämättömällä ja typerällä tavalla. Ja Joe DiMaggio oli varmaankin jähmeä pesissankari todellisuudessa, mutta onko häntä pakko näytellä noin jäykästi? Ja laulaa noin pieleen?

Aleksis, 171 v.

Se on sitten Aleksis Kiven päivä. Hienoa että on ollut tuommoinen Aleksis, jonka päivää voi viettää.

Seitsemää veljestä ei voi kyllin ylistää, joten en ylistä sitä tssä enempää. Mutta sen mainitsen veljeksistä, että olen törmännyt viikon sisällä kahteen henkilöön, jotka kuuntelevat Seitsemää veljestä äänikirjana autossa. Kirjan lukuaika on kuulemma yhdeksisen tuntia, eli kun ajaa Helsingistä Rovaniemelle, se jää vähän kesken. Rovaniemelle menijöiltä jää Simeonin itsemurhayritys kokematta.

Anto Leikola listasi tänään Hesarin haastattelussa Kiven "parhaita tuntemattomia teoksia", ja luetteli lähes kaikki näytelmät paitsi Nummisuutareita, joka kuuluu niihin tunnettuihin. Nimikkoseuran puheenjohtajan toki sopiikin olla sitä mieltä, että Kiven koko tuotanto on nerokasta.

Sulkapallo-ooppera

Kuvataiteilija Teemu Mäki pelasi kerran sulkapalloa Merihaassa meidän naapurikentällämme. Liikunnallinen kaveri, nopea ja aggressiivinen tyyli; ja aivan huikea rystylyönti.

Mäki näyttää olevan mukana työryhmässä, joka on tehnyt Sulkapallo-oopperan Kiasmaan. Sinne pitää yrittää mennä, sikäli kuin muilta lokakuun kireiltä ennättää.

Tosin kyseessä ei näytä olevan sulkapallosta kertova teos, ei ehkä oikein oopperakaan (ei tietenkään, kun Kiasma-teatterista on kysymys), mutta täytyyhän tuon niminen teos joka tapauksessa noteerata tässä blogissa.

Paluu sulkapallon pariin

Eipä ole koskaan pelattu noin pitkiä ja tasaisia eriä kuin eilen , tuntiin mahtui vain kuusi kovaa vääntöä.

Näin pelattiin:

Minä-Wilfred 0-2 (kauden alusta 1-10)
Minä-Garfield 1-1 (12-13)
Wilfred-Garfield 1-1 (17-5)

Lisää Kafkaa

Ei siinä kaikki, että Göteborgissa on Kafka-ooppera; samaan aikaan Folkteaternissa pyörii Kafkan Oikeusjutusta dramatisoitu musikaali. Sekin piti tietysti mennä katsomaan.

Ja kelpasihan tuota seurata. Musiikin esitti yksi Pohjoismaitten parhaista big bandeistä, Bohuslän big band, jolle oli kirjoitettu eloisaa ja vahtelevaa musiikkia: Fellinin elokuvat mieleen tuovaa sirkusmusaa, Cabaret-tyyppistä musikaalia, bluesia, jazzia.

Musikaali oli tietysti tyystin erilainen kuin ooppera - mutta toisaalta se ei ollut; musiikissa oli etäistä sukulaisuutta, ja etenkin tyylien sekoittuminen ja tunnelman vääristyminen aika ajoin irvokkaaksi oli yhteistä. Kuten sekin, että päähenkilön kohtaama ahdistus taipui silloin tällöin ilkamoivaksi komiikaksi.

Päähenkilö Josef K:n esittäjä Anders Granell oli varsin hyvä, ja nuori Divina Sarkany lauloi pienen mutta näyttävän sivuroolinsa upealla äänellä. Moni muu esiintyjä oli sitten pikemminkin näyttelijä kuin laulaja, mutta musikaalissa kaikkien pitää kuitenkin laulaa...

Näyttämönä oli siis Folkteatern, ja se oli nimensä mukaisesti sympaattisen kansanomainen. Yleisössä oli ihan oikea duunarileima, ja kanttiinissa myytiin arkisia voileipiä ja kahvia pahvimukista. Rento mutta laadukas taide-elämys.

Erään oopperan kuvaus

Eilinen oopperkokemus oli nautittava mutta hämmentävä.

Teos oli siis Göteborgin oopperassa tällä viikolla kantaesitetty K. Beskrivning av en kamp. Libretto ja ohjaus David Radok, sävellys Jan Sandström.

Päähenkilö, nimeltään K., on kooste Franz Kafkan elämänvaiheista ja hänen teoksistaan. K. tavataan vakuutusyhtiön virkamiehenä, isänsä poikana, kapakassa kavereitten kanssa, öisin kirjoittavana kirjailijana, kuolemansairaana, näkyjen näkijänä.

Kokemus oli hämmentävä siksi, että kaikki osa-alueet toimivat lähes täydellisesti - solistit, sävellys, lavasteet, kuoro, orkesteri, kaikki oli tosi taitavaa - mutta osista muodostuva kokonaisuus oli hankala tajuta.

Toisin sanoen libretto rakentuu liikaa viittauksille ja vivahteille. Katsojan oletetaan tietävän tavattoman paljon Kafkan elämästä ja teoksista, pysyvän mukana hurjissa loikissa ja tunnelmanvaihdoksissa.

(Lisäksi katsojan oletetaan osaavan täydellistä ruotsia... Myönnetään, että myös keskinkertaisella kielitaidollani on vaikutusta siihen, että kaikki vivahteet eivät auenneet.)

Se tuli kuitenkin selväksi, että päivätyöt ahdistivat Kafkaa, joka olisi halunnut vain kirjoittaa. Että isä oli häntä kohtaan kohtuuttoman ankara. Että läheisyys tuotti pulmia: kun kihlattu morisan yltyi oikein nalkuttamaan, Kafka ehdotti vienosti (ja ilmeisen tosissaan), että voitaisiinko taas alkaa teititellä toisiamme.

Jan Sandströmin musiikki on tarvittaessa hirmuisen kaunista, toisinaan taas riitasointuista, irvokasta ja ahdistunutta - sanalla sanoen kafkamaista.