Tuhma tyttö Salome

Oopperalla vietetään Richard Strauss -talvea. Mekin kävimme keskiviikkona katsomassa Salomen, ja ensi keskiviikkona on vuorossa Arabella.

Puolitoistatuntinen, ilman väliaikaa esitettävä Salome on intensiivisimpiä näkemiäni oopperoita. Toiminnalla on koko ajan tarkka suunta. Toisin kuin monissa muissa 1900-luvun oopperoissa, Salomen kohdalla ei katsojalle ole hetkeäkään epäselvää, mitä henkilöt tahtovat ja miksi he toimivat niin kuin toimivat.

Salome tahtoisi Johannes Kastajalta pusun mutta ei saa. Herodes puolestaan tahtoisi Salomelta pusun ynnä muuta, mutta ei voi pyytää, koska kyseessä on puolison tytär. Niinpä hän pyytääkin tyttöä tanssiman ja lupaa palkaksi mitä tahansa. Ja tyttöhän haluaa J. Kastajan pään, joka lopulta tarjoillaan hänelle hopeavadilla.

Oscar Wilden näytelmään perustuva libretto on jäntevä ja kihisee kätkettyjä psykoanalyyttisiä merkityksiä. Sitä tulkitsemaan tarvittaisiin nainen, joka laulaisi sekä lujaa että herkästi, osaisi näytellä ja tanssia, hurmaisi Johannes Kastajaa lukuunottamatta jokaisen salissa olijan.

En ole nähnyt Karita Mattilaa Salomena, enkä osaa sanoa, miten hän roolista suoriutuu. Mutta Kansallisoopperaan pestattu Marion Ammann ei oikein suoriutunut mistään osa-alueesta. Orkesterin soittaessa hiljaa hänen äänensä oli ihan ok, mutta enimmän aikaa laulu ei kuulunut kunnolla. Se hurmaamispuoli jäi myös kovin viitteelliseksi.

Sen sijaan Juha Uusitalo vakuutti jylisevällä laulullaan, taas kerran. Hän sopi fanaattiseksi Johannekseksi erinomaisen hyvin - rooliin kun ei kuulukaan kovin taipuisaa herkistelyä.

Pidin myös Herodeksena esiintyneestä tenorista Arild Hellelandista. Hänen hulvaton ja puolihysteerinen tulkintansa oli ihan oikeaa näyttämötaidetta, ei pelkkää laulamista.