Pohjosen paluu

Oltiin eilen syksyn ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa. Puccinin Manon Lescaut'n näytännössä oli ylimääräistä jännitystä, sillä ankaraa virustautia potenut Mika Pohjonen palasi lavalle - niskassaan skeptiset lehtikirjoittelut liian vaikean ohjelmiston takia pilalle lauletusta äänestä. Eikä siinä kaikki: oli myös Oopperan solistiyhdistyksen 60-vuotisjuhlanäytäntö, ja yleisössä viljalti talon vanhoja solisteja, joiden edessä sopisi onnistua erityisen hyvin.

Pohjonen aloitti varovasti, varman päälle, mutta kun ääni kesti ja fiilis kohosi, hän antautui rooliinsa yhä väkevämmin oopperan edetessä. Olematta mikään ammattilainen sanoisin, että epäilijät on vaiennettu. Pohjosella on eväät on kunnon Puccini-tenoriksi. Ääni toimii, nyt tarvitaan vielä (runsaasti) harjaannusta näyttämötaidoissa, jotta tragedia tuntuisi tragedialta eikä hyvin laulavien pökkelöitten esiintymiseltä.

Illan varsinainen tähti oli kuitenkin nimiroolin tehnyt Ritva-Liisa Korhonen, joka veti traagisen roolinsa vakuuttavasti. Viimeisen näytöksen 25-minuuttinen kuolinkohtaus olisi tahattoman koominen, ellei laulaja heittäydy rooliinsa erityisen hurmioituneesti. Korhonen heittäytyi.

Itse teos ei ole kaikkein parasta Puccinia. Libretto on ihmeen hajanainen ja sävelkieli jotenkin puuroista. Melodisia huipennuksia piisaa silti, kyllä tuon kuultuaan uskoo, että säveltäjästä kehkeytyi La Bohèmen, Toscan, Madama Butterflyn tekijä.

Mutta mikä on tämän teoksen suhde Tähtien sodan tunnusmusiikkiin? 2. ja 3. näytöksen välinen intermezzo sisältää mitä ilmeisimmän aihion Star Wars -tunnariin, ja se toistuu useaan kertaan oopperan loppupuolella. Lainasiko John Williams Puccinia, vai onko kysessä sattuma?