Punahukassa

Ei ihme, että KOM-teatterissa pyörivä Kari Hotakaisen kirjoittama Punahukka on jatkuvasti loppuunmyyty. Se on loistava näytelmä.

Teksti on tuttua Hotakaista: lauseet lennähtelevät kuin kalikat, mutta ne kalikat on niin taiten veistetty että ne loksahtavat paikalleen ihan justiinsa. Erityisen tutuuksi tekstin tekee se, että tematiikka - ja myös monet lauseet - ovat samoja kuin Iisakin kirkko -romaanissa. Näissä kahdessa teoksesa Hotakainen tutkii uskoa ja uskomista väkevämmin kuin kukaan pitkään aikaan suomalaisessa kirjallisuudessa.

Juha Lehtolan ohjaus ja Kristiina Sahan lavastus toimivat saumattomasti, ja näytelmän kerronta on kuin romaanikerrontaa: ajassa hypellään vapaasti, uudet henkilöt astuvat lavalle kuin mielijohteesta.

Ja näyttelijätkin ovat upeita. Etenkin Sari Mällinen, Hannu-Pekka Björkman ja Ritva Valkama.

Yleensä minä en pidä huutamisesta. Mutta kun tässä näytelmässä henkilö huutaa, tulee semmoinen tunne että se huutaa hätäänsä, oikeaa asiaa - ei niin kuin yleensä, jolloin rupeaa vain ajattelemaan että nyt tuo ihminen näyttelee huutamalla ja kunpa se kohta lopettaisi.