Sulkapallotuloksia

Viime tiistaina pelattiin ailahtelevasti, mutta varsin tasaisesti. (Suluissa tilasto vuoden alusta):

Minä-Wilfred 1-2 (7-32)
Minä-Garfield 2-1 (16-16)
W-G 2-1 (22-10)

Ostimme taulun

Osui yhden taideliikkeen ikkunassa silmään Henrik Tikkasen Helsinki-piirros - vihdoinkin! Sellaista on tullut jo pitemmän aikaa etisiskeltyä. Ostopäätös oli helppo, Helsinki on hohdokkaimmillaan Henrik Tikkasen piirtämänä.

Tikkanen oli hieno taiteilija, sekä piirtäjänä että kirjoittajana. Molemmat taidot ovat etevässä käytössä Minun Helsinkini -kirjassa, jota suosittelen kaikille luettavaksi. Suosittelen myös Osoitetrilogiaa, jonka luin viime syksynä taas läpi, tällä kertaa rinnakkain Märta Tikkasen Kaksi-kirjan kanssa. Oli perin mielenkiintoista lukea samat tapahtumat sekä aviomiehen että vaimon kuvaamina. Ei tarvitse olla feministi äkätäkseen, että Henrik T. oli perin vaativa ja itsekeskeinen ihminen - mikä ei toki vähennä hänen kuviensa ja kirjojensa arvoa.

Eilisiltana kävimme oopperalla, tällä kertaa katsomassa balettia. Tero Saarisen ryhmän teos Kaze oli aikea huikea yhdistelmä vahvan rytmikästä musiikkia ja voimakasta tanssi-ilmaisua. Hurmion valtaan en kuitenkaan tuosta teoksesta joutunut, vaikka sitä ympäröivä julkisuus on ollut poikeuksellisen haltioitunutta.

Lopettamisen vaikeudesta

Tahdon asia loppui sitten eilen. Odotettu päätösjakso oli kiinnostava, muttei likikään parasta, mitä sarjalla oli tarjota.

Näytteleminen ja ohjaus sujuivat loppuun saakka aivan ensiluokkaisesti, mutta käsikirjoitus kompasteli hiukan omiin ansoihinsa. Solmittavana oli vähän liian paljon erillisiä juonenpätkiä, ja kokonaisuudesta tuli häiritsevän mosaiikkimainen. Voisi jopa sanoa, että vähän sekavahko.

Kaksosten päätyminen yksinhuoltaja-Eskolle oli sen sijaan mielestäni onnistunut ratkaisu, samoin Mikon ja Helenan uusi lämpeneminen toisiinsa. Mutta uusille naapureille päätyneen Mikon puhelimen olisi voinut jättää pois, eikä Turren tapaaminen ravintolassakaan ollut mielestäni tarpeen. Anopin ja hänen taksikuskinsa toilailut tuntuivat nekin irrallisilta.

Olen silti äärimmäisen iloinen siitä, että jotain noin laadukasta on saatu aikaan. Kevättalven maanantait olivat parhaita telkkaripäiviä - ja, kuten viime viikolla jo julistin, tiistait ovat parhaita urheilupäiviä. Tänä iltana pelaan sulkapalloa viisaasti ja taidokkaasti, lähden palloihin liikkeelle ajoissa, en huido noloja hutilyöntejä enkä ryntäile vääriin suuntiin!

Hullun taivaassa

Käytiin, Rouva ja minä, kuntosalilla ja uimassa. Tosin minun uimiseni jäivät taas aika vähiin, jotenkin se ei ole minulle kaikkein luontevin tapa liikkua paikasta toiseen.

Aamulla luin loppuun Anita Konkan romaanin Hullun taivaassa. Mielenkiintoinen ja sujuvasti etenevä, tajunnanvirtaa lähentelevä kertomus työttömän akateemisen naisen mietteistä. Kuten blogissaankin, Konkka kirjoittaa yhtä lailla unista, astronomiasta ja kirjallisuudesta kuin valve-elämän realiteeteista.

Romaani on julkaistu vuonna 1988, pahimpaan juppiaikaan. Talouden nousukiito ei kuitenkaan näy tarinasta mitenkään, vaan työtön nainen kulkee enimäkseen köyhien ja syrjäytyneitten keskuudessa. Asiat olivat 80-luvulla samalla mallilla kuin nytkin, rikkaitten rikastuminen ei mitenkään helpota köyhimpien elämää.

Ja murhaaja on...

Luin loppuun ranskalaisen Fred Vargasin dekkarin Pystyyn, kuolleet! Ihan hupaisaa viihdettä. Päähenkilöinä on kolme akateemista tutkijamiestä, jotka joutuvat sattumoisin mysteerin jäljille. Amerikkalaisissa ja pohjoismaisissa dekkareissa on tapana kiihdyttää tapahtumia lopun lähetessä ja saattaa päähenkilö hengenvaaralliseen yhteyteen syyllisen kanssa; tässä kirjassa ei käy niin, vaan henkevän päättelyn ilmapiiri vallitsee loppuun saakka.

Kelpo kirja siis, ja se aloittaa sarjan (suomeksi on ilmestynyt kolme osaa). En kuitenkaan innostunut niin paljon, että jatkaisin sarjan lukemista, ainakaan heti.

Sellainen sarja, josta sen sijaan olen tavattoman innostunut, on TV1:n Tahdon asia. Maltan tuskin odottaa huomista, jolloin tämä ällistyttävän hyvin näytelty, ohjattu ja kerrottu draamakomedia päättyy. Toisaalta harmittaa jo valmiiksi - telkkarissa näytetään äärimmäisen harvoin mitään näin hyvää, ja nyt se loppuu!

Loppua ei sen sijaan liene näkyvissä tämän sarjan myötä tunnetuksi ponkaisseen Miia Nuutilan uralle. Kaikki lehdet ja muut välineet ovat nyt täynnä sympaattista Miia Nuutilaa, ja mikäs siinä. Työtarjouksia varmaan satelee.

Samalla nähdään taas se julkisuuteen liittyvä piirre, että ihminen samastetaan hänen roolihenkilööönsä. Nuutila on mainio näyttelijä, mutta hänen julkisuuskuvassaan on selvästi myös aimo annos hänen roolihahmonsa Helena Rouhialan saamia sympatiapisteitä. Samoin kävi muutama vuosi sitten Oiva Lohtanderille. Symppispoliisin rooli Raid-sarjassa teki pitkän linjan näyttelijästä vähäksi aikaa superjulkkiksen.

Toivottavsti mekanismi ei toimi toiseen suuntaan. Tahdon asian Mikko Rouhiala ei ole kaikkein luotettavin kaveri - onkohan sillä vaikutusta siihen, kuinka häntä näyttelevää Eppu Salmista kohdellaan kaduilla ja kapakoissa?

Karskien miesten laji

Osui silmiin hieno sitaatti.
HIFK:n hallituksen puheenjohtaja Harri Tuohimaa, Ilta-Sanomat 24.3.2005, erityisen törkeällä tavalla väkivaltaisen lätkämatsin jälkeen:

"Jääkiekkoilu on karskien miesten laji. Erikseen ovat sitten lentopalloilu ja sulkapalloilu, joissa on verkko pelaajien välissä."

Näin on! Enkös minä sitä sanonut! Näinhän minä itsekin perustelin lajivalikoimaani vain viikko sitten!

Siksi en pelaa jääkiekkoa, enkä liioin koripalloa tai sählyä. Mutta kyllä minä lätkää seuraan oikein mielelläni, katsomosta. Se on minulle pesäpallon jälkeen mieluisinta katseltavaa, ja maailman paras tv-laji tenniksen ja snookerin ohella.

Parsifal toimii

Eilinen Wagnerin Parsifal ei ollut ollenkaan huono. Musiikki, kauniiksi mainittu, on todellakin kaunista, ja pidin näyttämökuvasta kovasti. Kansallisoopperalla on hyvä näyttämötekniikka, ja tässä ohjauksessa se on käytössä monipuolisesti ja hyvällä maulla.

Poikkeus hyvään makuun oli toisen näytöksen puutarhakohtaus, jossa kukkaistytöt yrittivät vietellä Parsifalin. Videonäytössä kiemurteli joukko alastomia sussuja sormiaan nuoleskellen, se oli tahattoman koomista. Kyllä oopperassa saa erotiikkaa ja alastomuutta olla, mutta sen pitäisi nostaa tunnelmaa eikä tehdä katsojalle kiusaantunutta oloa.

Viiden ja puolen tunnin kesto ei ole ongelma, se on pikemminkin ansio. Wagner käyttää tässä oopperassa hitauden estetiikkaa, joka vetoaa ainkain minuun. Kohtaukset ovat pitkiä, musiikki aika ajoin niin hidasta, että katsomossa tuntee liukuvansa jonnekin, jossa ei ole aikaa ollenkaan.

Päivi Nisula oli ainoa lavalla esiintynyt nainen, ja hän oli todella vakuuttava. Mahtava ääni, paljon sävyjä ja ilmaisuvoimaa. Näyttelijäntaitojakin. Ei ole laulajan vika, että ohjaaja on pannut hänet ryömimään lähes esityksen läpeensä, mutta hankalista asennoistakin Nisula lauloi upeasti.

Miehet olivat nimekästä väkeä - Salminen, Sirkiä, Uusitalo - mutta heistä kukaan ei tehnyt erityisen suurta vaikutusta. Raimo Sirkiä pikemminkin pienen. Hänen Parsifal-hahmonsa muistutti lapsekkaassa touhukkuudessaan viimevuotisen Ringin Siegfriediä. Jostain syystä ohjaajat haluavat tehdä näistä Wagnerin vapahtaja-sankareista ryntäileviä teinejä, joilla on varsin hatara käsitys omasta erikoislaadustaan. Vai onko se myös itsensä Wagnerin tarkoitus?

Wagner-ilta tänään

Tehdään tässä lähtöä katsomaan Wagnerin Parsifalia Kansallisoopperaan. Mukavaa mennä, viimesyksyinen Ring-kokonaisuus oli vaikuttava ja viihdyttävä kokemus.

Yksi läheinen ystäväni kävi Parsifalissa alkuviikosta - se oli hänen ensimmäinen oopperansa. Melkoinen tapa aloittaa; Taikahuilu olisi kai tyypillisempi aloitus, tai Rigoletto. Mutta tämä veijaripa kertoi pitäneensä kokemuksesta niin paljon, että aikoo mennä oopperaan uudestaankin. Hauskaa. Olen aika ajoin kokenut olevani kaveripiirin yksinäinen kummajainen oopperainnostuksineni.

Minun ensimmäinen oopperakokemukseni ei ollut kovin tyypillinen aloitus sekään - näin joskus vuonna 1990 Einojuhani Rautavaaran Vincentin. Sittemmin on tullut käytyä aika tasaiseen tahtiin. Olen pitänyt etenkin Puccinista: Tosca ja Turandot ovat hienoja. La Bohèmestakin pidän kovasti, mutta sitä olen kuullut vain levyltä. Verdi on useimmiten Puccinia tylsempää, ja Rossinikin pitää esittää hyvin, jotta siitä voisi tosissaan nauttia. Mitä saksalaisiin tulee, Mozartilla on tietysti hyviä oopperoita (vaikka en olekaan koskaan oikeasti tajunnut, mistä Taikahuilussa on kysymys), ja Wagner on komeaa, jos näyttämöllä tapahtuu tarpeeksi.Toivottavasti tänä iltana tapahtuu.

Voittoja & tappioita

Sulkapallotuloksia:
Minä-Wilfred 0-3 (tämän vuoden erät 6-30)
Minä-Garfield 2-1 (tänä vuonna 14-15)
W-G 3-0 (vuoden alusta 21-9)

Pelini on jotenin hukassa. Mulla oli vaihe, jolloin löin jatkuvasti liian kovaa, en osannut vaihdella rytmiä. Nyt taas en kykene koviin lyönteihin, arastelen niitä, epäonnistumisen pelko jäytää. Tulee kikkailtua liikaa.

Mutta suurenmoista on silti pelata, tiistait ovat parhaita urheilupäiviä.

Sulkapalloa odotellessa

Kävin aamulla kuntosalilla. Sali jolla käyn on aika mukava, muut kuntoilijat ovat yhtä tavallisia taapertajia kuin minäkin, möriseviä ja ähiseviä portsarikarjuja ei juuri näe. Ihmiset eivät tule salille näyttäytymään ja tsiigailemaan, vaan puuhailemaan rauhassa itsekseen.

Mutta se radio! Tänään oli taas päällä Radio Nova, voi kiesus. Minä en ikimaailmassa kuuntelisi vapaaehtoisesti tuommoista sössötystä ja tuollaisia mölymainoksia. Huh. Toisinaan salilla on onneksi soitettu Groovea, joka on Ylen Ykkösen ja Radio Helsingin ohella ainoa kanava, jota aika ajoin kuuntelee suorastaan mielellään.

Mutta kotioiloissa kuuntelen melkein aina levyjä, useimmiten jazzia. Nyt soi Charlie Parker, tällä kertaa levy Charlie Parker with Strings. Juu juu, siellä takarivissä ollaan oksentavinaan, mutta itse asiassa tämä nimenomainen with Strings -levy ei ole läheskään niin äitelä kuin odottaisi. Bird on hyvässä vedossa, soittaa henkevästi ja irtonaisesti, ja sovitukset toimivat. Tulkaa vaikka hirttämään, mutta kyllä minä tämmöisestäkin tykkään.

Koska on tiistai, illalla pelataan sulkapalloa. Toivottavasti molemmat kaverini, sekä Wilfred että Garfield pääsevät pelaamaan. Mulla on ns. kana kynittävänä molempien kanssa.

Pinnallista pilkkaa

Lukaisin hupaisan opuksen. Ajatus-kirjat (joka kirjoittaa nimensä kielenvastaisesti ilman yhdysviivaa, kuten niin moni muukin pönttöpäinen firma nykyään) on julkaissut julkkistyrkkyjä piikittelevän kirjan Kuka kukin luulee olevansa.

Idea on hauska. Kirjan ulkoasu mukailee Kuka kukin on -teosta, mutta mukaan otetuista kerrotaankin ilkeitä "totuuksia". Valitettavasti toteutus ei ole yhtä hyvä kuin idea: koko juttu jää useimmiten aivan pintaan, suorastaan lööpitasolle. Moni henkilöartikkeli on pelkkää siteerausta jostain naistenlehden haastattelusta. Niinkin herkulliset henkilöt kuin Jukka Kajava ja Marco Bjurström on molemmat kuitattu samalla sitaatilla lehtijutusta, jossa Kajava teilasi Bjurströmin musikaaliohjauksen.

On kirjalla myös hetkensä. Kari Uotin kohdalla nauroin ääneen: "Kun hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan kasinotalouden aikana tehdyistä rötöksistä, vaati samanlaista kohtelua kuin Ulf Sundqvist, vaikkei tiettävästi ole SDP:n jäsen." Näin tehdään satiiria!

Mutta ei toimivan huumorin aina tarvitse olla satiiristaa, ei edes kosketuksissa todellisuuteen: eilisillä synttärijuhlilla jaksoimme pitkän aikaa, ja isolla porukalla, ihailla ja ihmetellä Alivaltiosihteerin laatua ja tuotteliaisuutta.

Kaik lutviutuup

Olen lähdössä ystäväni synttäreille, tulee 31 v. täyteen. Lahjoja kiellettiin tuomasta, sen sijaan saa kuulemma tuoda vaikka tipun, kun on palmusunnuntai.

Mepä keksimme, että oivallinen tipu olisi Helena Anttosen kaakkoismurteelle kääntämä Aku Ankka -albumi Kaik lutviutuup. Se on NIIN hyvä! "Ulkon sattaa lotisoo ja mie ei ko ahnehin hyvvää kirjallisuutta" lausahtaa Aku (aloitusruudussa tarinaan "Mil viisii hiukkasii kiihytettää?")

Joku saattaa olla jo kylästynyt murrebuumiin, minä en. En tosin ole mikään murrejulkaisujen suurkuluttaja, mutta ne joita olen lukenut - vaikkapa savonmurteinen Asterix Opeliksin orjalaeva- ovat kyllä oivaa viihdettä. Savonnuksesta vastaavalla Olavi Rytkösellä näyttää olevan ihan kotisivusto.

Pitäisi venytellä

Jalat olivat aamulla ihan tönkköinä. En venytellyt kunnolla lentopallon jälkeen, vaan kiirehdin elokuviin. Käytiin katsomassa Scorsesen ohjaama Lentäjä, joka ei ollut hullumpi.

Jotenkin minä tykkään näistä jenkkien suurmieselouvista (Nixon, JFK jne.) Tämä Lentäjä oli tosin siinä mielessä lattea, että sen perustarina oli vähän turhan tuttu ja niin sanotusti ääriliberalistinen: sankarina on yksinäinen mies, joka taistelee vapaan yrittämisen puolesta yhteiskuntaa ja suuryrityksiä vastaan - tähtäimessään oma nousu suuryritysten joukkoon.

Niin, siitä venyttelystä, joka jäi eilen tekemättä: nytkin pitäisi venytellä, kävin nimittäin pitkästä aikaa kuntosalilla pumppailemassa painoja. Mutta kun venyttely on niin tylsää, pitää olla kymmeniä sekunteja yhdessä ja samassa asennossa! No, onneksi on luettavaa, otan tuosta viime viikon Suomen Kuvalehden ja luen venytellessä juttua Seppo Kääriäisestä ja varuskuntien lakkauttamisesta. (Minun puolestani saisivat lakkauttaa vaikka kaikki varuskunnat.)

Perjantai on lentopallopäivä

Kas vain, on perjantai. Ei muuta kuin kamat kassiin ja kentälle! Perjantai on lentopallopäivä.

Lentopallo on hieno laji, taktinen ja älykäs. On myös hyvin tärkeää, että siinä ei joudu epämiellyttävän fyysiseen kontaktiin toisten miesten kanssa. Sama pätee muihinkin harrastamiini palloiliuihin, sulka- ja pesäpalloon. Loistavia lajeja kaikki!

Aloitin aamulla tutustumisen uuteen kirjailijaan, ranskalaiseen Fred Vargasiin. Nimestään huolimatta Fred on nainen. Hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa on nimeltään Pystyyn, kuolleet!, ja se aloittaa dekkarisarjan, jossa on pääosassa tutkijakolmikko: keskiajan tutkija, esihistorian tutkija ja ensimmäisen maailmansodan tutkija. Ainakin kirjojen ulkoasu on henkevä.

Näin alkoi tämä blogi, jossa kerron urheilu- ja kulttuuriharrastuksistani. Urheilu ja kultuuri asetetaan usein vastakkain, mutta minulle ne ovat toisiaan täydentäviä asioita. Tänäänkin lentopallokentällä siteerataan taas Väinö Linnaa, ja paljon. Kyl se on silviisii, et myö hävitään tää erä!