Romahtamisen taito

Keskustelimme eilen sulkapalloerien välissä Wilfredin kanssa siitä, miten tosi kovat kundit pystyvät nostamaan itsensä henkisestä syöksykierteestä.

Tarkemmin määritelen puheena oli tilanne, jossa pallopelin pelaaja on selvässä johdossa, mutta johto lähtee yhtäkkiä hupenemaan — mitä tehdä paniikin välttämiseksi? Esimerkiksi Jarkko Nieminen johti viikonvaihteessa Luxemburgissa ratkaisevaa tie-breakia 5-0, mutta hävisi lopulta 5-7. Mitä mahtoi tapahtua?

Ja kääntäen: kovilla kundeilla on varmasti myös varastossa henkisiä työkaluja siihen, miten toivottoman näköisestä tilanteesta noustaan.

Semmoisia keskustelimme. Ja sitten kävi niin, että päivän viimeisessä erässä minä olin johdossa jo 8-3, sain kolme eräpalloakin, mutta niin vain kävi, että Wilfred — ainakin osittain keskustelumme innoittamana — kykeni lopulta voittamaan erän 10-8. Pirskatti.

Päivän kokonaissaldo Wilfredille 4-1, kauden alusta lukien W. johtaa minua vastaan 25-7. Garfieldillä oli eilen jotain parempaa "tekemistä" kuin sulkapallon pelaaminen.

Maailmanloppu?

Voihan hitsi, luin juuri Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa.

Melko kepoisesti se on kirjoitettu, niin kuin Isomäellä aina. Mutta sanottava on pelottavan painavaa.

Tuleekohan maailmanloppu? Jos Isomäkeä on uskominen, niin tulee. Ja hän on enemmän tiedemies kuin kirjailija, eli häntä periaatteessa pitäisi uskoa.

Mitäs nyt sitten? Realisoidaan talletukset ja vietetään makeaa elämää siihen asti kun vedenpaisumus pian tulee?

Ensilumi tuli ja meni

Nyt illansuussa ei maassa ole juuri muuta kuin vettä, mutta aamukävely lumisella Töölönlahdella oli suorastaan epätodellinen.

Vastuu kuulijalla

Kuulin tänään uimahallin saunassa, kun isä ja poika, 30 v. ja 5 v., juttelivat. Eteläsavolaisia olivat, murteesta päätellen.

"Isi , me tiiän mitä tarkottaa 'joulu on jo ovela'."
"Vai ovela? Semmostako sie tiiät?"
"Nii."
"Mutta eihän se joulu vielä ovela oo. Siihen on vielä neljä viikkoo."

Missään vaiheessa keskustelua minulle ei selvinnyt, oliko pikkupoika keksinyt sanaleikin ovella/ovela, vai oliko hän kuullut laulun sanat väärin, vai onko tuo lla-pätteen lyheneminen vain eteläsavolainen murrepiirre.

Mutta kovasti ne naureskelivat, isä ja poika, savolaiset.

Minä-Wilfred 2-1

Erinomainen hermojen hallinta ja kaikinpuolinen ylivoimaisuus takasivat tänään allekirjoittaneelle 2-1 -voiton Wilfredistä jalossa sulkapallokamppailussa.

Tai siis tein käsittämättömän paljon virheitä, mutta W. vielä enemmän. Sori. Garfieldille onnistuin puolestaan häviämään kaksi erää, julmin numeroin 0-9 ja 3-9.

Tulokset:

Minä-W 2-1 (kauden alusta 6-21)
Minä-G 0-2 (15-20)
W-G 2-0 (30-5)

Googlettajia, jälkimmäinen osa

Joonas tuolla kyseli raportin perään, kun tulin luvanneeksi kertoa uusista metkoista googlauksista, joilla joku tiedonjanoinen on päätynyt näille sivuille.

No, onhan niitä taas kertynyt pari. Joku on etsinyt "Riku Kytösalmea", mikä tietysti ilahduttaa pesäpallon ystävää. Romaaneja "Kolmas aikakirja" ja "Salajuoni Amerikkaa vastaan on haettu", "urheilua Merihaassa "myös.

Mutta niitä metkoja: joku on etsinyt sanaa "Uraaliin", joka esiintyy yhdssä siteeraamassani Tuntemattoman sotilaan katkelmassa. Joku toinen taas on tehnyt haun "katsojaluvut kymppitonni" ja päätynyt Kulttuuriin ja urheiluun. Ei tainnut uteliaisuus tyydyttyä, sillä täällä ei valitettavasti puhuta Kymppitonni-nimisestä telkkariohjelmasta.

Kuinka vältellä joukkoja

Mitä ihmiset tekevät sunnuntai-iltaisin?

Eivät ainakaan käy elokuvissa. Sen huomasimme taas eilisiltana, kun kävimme katsomassa uuden Harry Potterin. Oli sentään vuoden kovimman kassamagneetin ensi-iltaviikonloppu — mutta elokuvateatteri oli alle puolillaan.

Sunnuntai-iltojen väljyyden olemme havainneet ennenkin. Silloin kannattaa mennä leffaan.

Tämä on tämmöistä väkijoukkojan vierastavan ihmisen tietotaitoa.

Haptisuudesta

Muinoin yliopistossa opin taidehissan luennolla sanan "haptinen". Se merkitsee 'kosketusaistiin vetoavaa', siis taiteessa jotakuinkin optisen vastakohtaa.

Sittemmin en ole tuohon sanaan törmännyt muutoin kuin itse sitä käyttäessäni (ehkä joka toinen vuosi) — kunnes se on tänä syksynä kävellyt vastaan jo kahdesti.

Hannu Raittila kirjoitti tuoreehkossa Parnassossa kirjallisuuden olomuodoista ja mainitsi vierastavansa sähköisiä kirjoja, koska niillä ei ole paperikirjan haptista tuntua.

Mari Mörön uudessa romaanissa Kärpäsen koulu puolestaan puhutaan haptisuudesta nykytaiteen ja kärpäsillä päällystetyn tuolin yhteydessä.

Kuten tunnettua, Raittila ja Mörö ovat pariskunta. Nyt tiedämme vähän enemmän siitä, mitä he puhuvat keskenään.

Sulkapallotulokset

Ai niin, tärkein meinasi unohtua!
Tässä sulkapallotulokset viime tiistailta:

Minä—Wilfred 0-2 (syksyn alusta 4-20)
Minä—Garfield 2-1 (15-18)
W—G 2-0 (28-5)

Välitilnpäätöksenä voidaan todeta, että Wilfred on voittanut omista otteluistaan 84,2 prosenttia, Garfield 34,8 prosenttia ja minä 33,3 prosenttia.

Viime vuonna W. voitti 78,70 %, G. 33,96 % ja minä 37,27 %.

Hyvä kirja, huono matikka

Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän rock-tähti katoaa.

Sivulla 71 kerrotaan, että englantilainen vedonlyöntitoimisto tarjoaa mahdollisuuden lyödä vetoa kadonneen löytymisestä: takaraja on vuoden kuluttua, ja löytymistä veikanneet saavat rahansa 2,25-kertaisina ja katoamiseen sijoittaneet kertoimella 6,33.

Näistä numeroista näkee, että kirjailijalla (tai kustannustoimittajalla) ei ole pölähtämänkään ymmärrystä vedonlyönnistä. Kertoimet 2,25 ja 6,33 kahdelle eri vaihtoehdolle merkitsisivät välittäjän välitöntä konkurssia — vedonlyöjät jäisivät väkisinkin voitolle veikkaamalla yhtä aikaa molempia vaihtoehtoja.

Kerroin 6,33 merkitsee, että tapahtuman todennäköisyydeksi on arvioitu 15,8 prosenttia (1/6,33 * 100 %). Silloin toisen vaihtoehdon kertoimen pitäisi olla 1,19 — ja näillä lukemilla yhtiö vasta pääsee laskennallisesti omilleen.

Mutta kun pitää olla voittomarginaaliakin, kertoimet menevät vielä toisen näköiseksi. Välittäjän 20 prosentin marginaalilla (jollaisen esim. Veikkaus muistaakseni ottaa) kertoimet olisivat 1,16 ja 5,0 — jos siis halutaan että toinen vaihtoehto on noin kolme kertaa todennäköisempi kuin toinen.

Lisäksi kirjan sivulla 100 vedetään intissä käsi lippaan, vaikka ollaan sisätiloissa. Siitäkin huomaa, että kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa eivät ole ns. tosimiehiä.

Anna minun kuvitella enemmän

Rupesin lukemaan Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän.

Julkisuus toimii näin: koska romaani kertoo suomalaisesta naispuolisesta rock-tähdestä ja koska Nightwishin Tarja Turusesta on puhuttu viime aikoina niin paljon, romaanihenkilö saa mielessäni väkisin Tarja Turusen kasvot.

Enkä minä edes tiedä, miltä Nightwish kuulostaa.

Salajuoni Amerikkaa vastaan

Olen viime päivät lukenut Philip Rothin romaania Salajuoni Amerikkaa vastaan.

Se on menneisyyskuvitelma, jossa lentäjäsankari Charles Lindbergh voittaa USA:n vuoden 1940 presidentinvaalit ja ryhyty veljeilemään hengenheimolaisensa A. Hitlerin kanssa. Yhdysvallat pyysttelee Euroopan sodan ulkopuolelle, ja Amerikan juutalaisille koittavat kovat ajat.

Väärä mies Valkoisessa talossa, oikeistolainen, uhkuva isänmaallisuus, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden korostaminen. Siinä aiheita kertomukselle.

Satiiri — tai dystopia — ei kuitenkaan lähde lentoon. Roth sortuu löysään lörpöttelyyn, ei oikein tunnu tietävän, mitä tekisi kertomuksensa herkullisilla aineksilla.

Rothin paras kirja on edelleen 90-luvun puolivälissä kirjoitettu Sabbaths Theatre, burleski vyörytys ikääntyvästä hra Sabbathista, joka jättää hommansa katunukketeatterin esittäjänä ja lähtee kiertämään Amerikkaa.

Ja tämä on nyt sitten sitä snobismia: kyseistä romaania ei ole suomennettu, vaan olen lukenut sen alkukielellä.

Särkemisen onni

Purettiin eilen ystävän kämppää. Hakattiin lekalla kaikki seinät alas!

Jälki oli huiman näköistä. Harmi kun ei ollut omaa kameraa mukana, olisin pannut tähän kuvan.

Tuli mieleen varhainen nuoruus, jolloin muistan ihan atiivisesti haveilleeni mahdollisuudesta juuri tämmöiseen: että saisi rikkoa seiniä oikein tosissaan, lyödä kirjaimellisesti olan takaa.

Mistähän se halu tuli? Varmaan samasta lähteestä, joka pakotti rakentamaan leegoista autoja ja kiidättämään ne seinään. Mitä enemmän lensi pientä sälää ympäri huoneen, sen onnistuneempi leikki.

Mutta nyt, kun sitä lekaa sai oikeasti heiluttaa, se tuntui vain tavalliselta työltä. Oli toki mukava olla avuksi, tuntui hyvältä että saatiin paljon aikaan ja remonttihommat edistyivät.

Mutta se särkemisen aikaansaama puhdas onni on näköjään jäänyt vuosikymmenien taakse.

Täällä käyneitä googlaajia

"Taustakuuntelu". "Helsinki+kaupunkikuvia". "Kalavale, Arto Salminen". "Kolmas aikakirja". "Hänen olivat linnut." "Anssi Asunta". "Mikael Niemi". "Sahlberg Yhdyntä". "Eberhard Millerin muotokuva arvostelu." "Aamulehden kirjankustantamo." "Broilerikiusaus." "Satiirikko". "Polttarit".

Ja niin edelleen. Joskus — itse asiassa aina — on hupaisaa tutkia, minkälaisilla hakusanoilla netin selaajat pätyvät tähän pikku blogiin. Tuohon viimeaikaiseen otokseen osui lähinnä kirjan nimiä, mutta joskus on tosi villejäkin hakuja.

On tyypillistä, että en muista tähän yhtään esimerkkejä villistä googlauksesta. Mutta raportoin heti, kun seuraava sellainen käväisee Kulttuurissa ja urheilussa.

Pinnallisia vaikutelmia

Käytiin eilen Kansallisoopperassa katsomassa Richard Straussin Arabella. Viihdyttävää wieniläismeininkiä, jota pääpari Ritva-Liisa Korhonen ja Juha Kotilainen kantoi komeasti.

Olen viime aikoina ruvennut suorastaan Kotilaisen ihailijaksi, niin hyvin hän laulaa, ja niin muuntautumiskykyiseksi näyttelijäksi hän on osoittautunut. (Eilisen esityksen muut mieslaulajat on armeliainta jättää kommentointia vaille.)

Tässä oopperassa toistui taas tuttu juonikuvio, jossa mies on nähnyt naisen vain vilaukselta (tällä kertaa vain valokuvassa) ja on jo niin rakastunut, että on valmis ties minkälaisiin uhrauksiin.

Tämä pinnalliseen vaikutelmaan perustuva syvä vakaumus rinnastui mielessäni eräisiin Blogistanissa käytäviin kulttuurikeskusteluihin. Viime aikoina on silmiini osunut turhan usein lause "Minäkään en ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen edellisen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä..."

Sulkapallomuisto

Koska jätkät matkailevat tämän viikon jossain banaanivaltiossa, kävin pelaamassa sulkapalloa Vesan kanssa. Suoriuduin ylivoimaiseksi voittajaksi, mutta se johtuu siitä, että Vesa pelasi sulkapalloa noin kolmatta kertaa elämässään.

Vesan ja minun edellinen keskinäinen sulismatsi pelattiin joskus vuoden 1994 tienoilla. Silloin taistelumme näyttämönä oli Tennispalatsi, tuolloin vielä urheilulle omistettu ränsisytnyt funkisrakennus.

Me pelasimme jossain palatsin keskivaiheella, varsin korkealla. Olisikohan niillä main nykyään Tennarin ykkössalin takaosa?

Köyhä ja kahiseva

Aforismiblogissa toteutetaan hauskaa ideaa, seurataan erään "lentävän lauseen" kulkua ja kehitystä. Tässä linkki.

Kyseessä on Lassi Kämärin aforismi "On köyhälläkin kahisevaa, tuulipuku". Se on kiertänyt jo, lyhyen elonsa aikana, siellä ja täällä, hiukan muuttuenkin.

Mutta eikö köyhällä tosiaankaan ole seteleitä? On kai hänellä, ainakin pieniä. Millä hän muuten maksaisi vähät ostoksensa? Luottokortilla?

Pikemminkin voisi ajatella, että sitä kahisevaa ei ole rikkaalla, jonka ei tarvitse käteiseen koskea.

Neljäkulmaisuudesta

Kieli muuttuu, eikä siinä ole mitään pahaa, periaatteessa. "Alkaa tekemään" -muodot olen sulatellut jo melko pitkälle, "pystyy tehdä" ja "joutuu seistä" -muotoja pureskelen vielä. Mutta nekin tulevat, jyräävät meitin pikku hiljaa.

Muuttuminen kulkee kai yleensä kohti entistä sujuvampia ja yksinkertaisempia rakenteita. Mutta joskus suunta on kohti hankalampaa: vanhat hyvät yhdyssanan alut "kolmi-" ja "neli-" ovat alkaneet korvautua kankeammilla muodoilla "kolme-" ja "neljä-".

Viimeksi tänään kerrottin lööpissä "Neljävuotiaan" joutuneen sairaalaan (sinänsä surullista). Mutta minusta tuo uhriparka on nelivuotias. Itse puolestani olen pian nelikymppinen.

Muutos tulee. Kolmekymppiset ovat jo keskuudessamme, pian he rupeavat ajamaan neljävetoisilla autoilla.

Urheilutoimittaja teatterissa

Löysin Jukka Kemppisen blogin. Kulttuuria ja urheilua -blogin lukijat on ehdottomasti ohjattava tämän Kemppisen suomentaman tarinan ääreen!

Riuhtoen ja vääntäen

Kuntosalilla soi taas tänään Radio City, mutta joukossa pari hyvää 80-luvun biisiä: Van Halenin versio Pretty Womanista ja Whitesnaken Here I Go Again, joka — näin vuosikymmenien jälkeen kuultuna — tuntui pikemminkin rennolta rokilta kuin minkään lajin hevimetallilta.

Mutta musiikista ei kuulunut juuri mitään, sillä salilla riehui pieni mies, joka rehki hirvittävien painojen parissa. Hänen riuhtomisena oli tavattoman häiritsevää, suorastaan epäesteettistä.

Jotkut tuntuvat luulevan, että kuntosalitoiminnan tarkoitus on liikuttaa kaikin voimin mahdollisimman suuria painoja, tarvittaessa hirmuisilla heilautuksilla vauhtia ottaen. Mutta minä luulen, että kuntoilussa olisi pikemminkin syytä keskittyä siihen, että tekee liikkeet rauhallisesti ja oikein. Sen kokoisilla painoilla, että niitä pystyy liikuttamaan juuri sillä lihaksella jota on tarkoitus harjoittaa.

No, vahva kaveri tämä pikkumies oli joka tapauksessa. Yhtäkin vehjettä se heilutteli sadan kilon säädöillä. Kun minä menin laitteseen, pudotin vastuksen 45 kiloon. Yleenä vetelen sitä 40 kilolla, mutta miehinen itsetuntoni ei antanut periksi 60 prosentin pudotukselle, 55 sai riittää.

Purkaus

Rupesin, vihdoinkin, lukemaan Hannu Raittilan romaania Pamisoksen purkaus. En ole ennättänyt vielä kovin pitkälle, mutta totean jo tämän: nimen "purkaus" viittaa laivan lastin purkamiseen. Kyseessä on siis niin sanotusti virheellinen ilmaisu.

Lehtikritiikeissä on todettu tuo nimen "virheellisyys", mutta en ole havainnut, että missään olisi sanottu selvästi, mitä tarkoitusta virheellisyys palvelee.

Minäpä sanon, sillä olen havainnut tähän mennessä kaksi selkeää syytä.

Ensimmäinen syy on nimenomaan tuo puhekielisyys. Raittila on rakentanut tämänkin romaaninsa erilaisten ihmisten puheelle, ja murteellinen "purkaus" kertoo, että kirjakielen lisäksi tässä romaanissa on otettu haltuun myös puhekieli.

Toinen syy on se, että purkaus viittaa myös tulivuoren purkautumiseen. Olen, kuten sanottu, vasta romaanin alussa, mutta jo nyt on Pamisos-laivalle kokoontuneita ihmisiä ja heidän tarinoitaan verrattu tulivuoreen, joka odottaa purkautumistaan.

Romaani on hyvä. Melkein en malta viipyillä netissä, mieleni tekevi kirjan pariin.

Niukkoja tappioita

Jarkko Nieminen, pahus vieköön, hävisi eilen Pariisissa. Jos se toisen erän taibreik olisi... No, ei voi mitään.

Minä puolestani hävisin niukasti sulkapallossa sekä Wilfredille että Garfieldille; moni erä meni jatkopalloille, mutta onnistuin jotenkin pusertamaan itsestäni esiin häviäjän.

Tulokset:

Minä-Wilfred 1-2 (kauden alusta 4-18)
Minä-Garfield 1-2 (13-17)
W-G 3-0 (26-5)

Se toinen Nieminen

Suomen Timo Nieminen nousi näemmä ällistyttävään voittoon Caloundran tennisturnauksessa Australiassa. Hän oli turnauksen ykkössijoitettua kreikkalaista vastaan tappiolla lukemin 0-6, 2-5. Mutta niin vain nousi Suomen poika toisessa erässä 7-5 -voittoon, ja vei sitten helpohkosti kolmannen erän 6-2.

Eihän tämä vielä mitään takaa - Timo Nieminen tarvitsee aika paljon suurempia voittoja aika paljon lisää noustakseen edes samaan lauseeseen Jarkko Niemisen kanssa - mutta ilahduttavaa silti. Ja hienoa!

Tästä saankin puhtia illan sulkapalloiluun ja nousen jokaisessa erässä toivottoman tuntuisesta asemasta ansaittuun voittoon.