Kulttuuria ja urheilua

Me kuolemme, joskus

2005-12-03T14:26:00.000+02:00

Suosikkikirjoittani Ilkka Malmberg on tehnyt taas Hesarin Kuukausilliitteeseen hyvän artikkelin, tällä kertaa hautausurakoitsijan työstä. Otsikkokin oli aivan mahtava - Hapsut vai tupsut?

Luin artikkelin istuskellen aamiaisella Café Engelissä. Julkisesta paikasta huolimatta tuli vedet silmiin siinä kohtaa, kun jutussa puhuttiin pienistä arkuista, koot 60-90-120-150 cm.

Malmberg on sanoista ja sävyistä erityisen tarkka kirjoittaja. Siksi pienikin erhe särähtää: hän puhuu "jälkeläisistä" kertoessaan, että lapseton töölöläismummo on jättänyt sukulaisilleen 100.000 euroa. Mutta ei kai lapsettomalla liene jälkeläisiä, vaan perillisiä?

Googlettajia, osa kolme

2005-12-01T19:31:00.000+02:00

astronautti on tunnettu golfin pelaamisesta

Kyllä vain, tuollaisen Google-haun oli joku tehnyt ja päätynyt Kulttuuriin ja urheiluun. Itse asiassa Kulttuuria ja urheilua näyttäisi olevan ainoa nettitaho, jolta löytyvät nuo kaikki sanat, eli tällä blogilla on, lopulta, sulkapallotulosten lisäksi toinenkin olemassaolon tarkoitus.

Romahtamisen taito

2005-11-30T10:17:00.000+02:00

Keskustelimme eilen sulkapalloerien välissä Wilfredin kanssa siitä, miten tosi kovat kundit pystyvät nostamaan itsensä henkisestä syöksykierteestä.

Tarkemmin määritelen puheena oli tilanne, jossa pallopelin pelaaja on selvässä johdossa, mutta johto lähtee yhtäkkiä hupenemaan — mitä tehdä paniikin välttämiseksi? Esimerkiksi Jarkko Nieminen johti viikonvaihteessa Luxemburgissa ratkaisevaa tie-breakia 5-0, mutta hävisi lopulta 5-7. Mitä mahtoi tapahtua?

Ja kääntäen: kovilla kundeilla on varmasti myös varastossa henkisiä työkaluja siihen, miten toivottoman näköisestä tilanteesta noustaan.

Semmoisia keskustelimme. Ja sitten kävi niin, että päivän viimeisessä erässä minä olin johdossa jo 8-3, sain kolme eräpalloakin, mutta niin vain kävi, että Wilfred — ainakin osittain keskustelumme innoittamana — kykeni lopulta voittamaan erän 10-8. Pirskatti.

Päivän kokonaissaldo Wilfredille 4-1, kauden alusta lukien W. johtaa minua vastaan 25-7. Garfieldillä oli eilen jotain parempaa "tekemistä" kuin sulkapallon pelaaminen.

Maailmanloppu?

2005-11-28T17:11:00.000+02:00

Voihan hitsi, luin juuri Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa.

Melko kepoisesti se on kirjoitettu, niin kuin Isomäellä aina. Mutta sanottava on pelottavan painavaa.

Tuleekohan maailmanloppu? Jos Isomäkeä on uskominen, niin tulee. Ja hän on enemmän tiedemies kuin kirjailija, eli häntä periaatteessa pitäisi uskoa.

Mitäs nyt sitten? Realisoidaan talletukset ja vietetään makeaa elämää siihen asti kun vedenpaisumus pian tulee?

Ensilumi tuli ja meni

2005-11-27T18:36:00.000+02:00

Nyt illansuussa ei maassa ole juuri muuta kuin vettä, mutta aamukävely lumisella Töölönlahdella oli suorastaan epätodellinen.

Vastuu kuulijalla

2005-11-26T12:53:00.000+02:00

Kuulin tänään uimahallin saunassa, kun isä ja poika, 30 v. ja 5 v., juttelivat. Eteläsavolaisia olivat, murteesta päätellen.

"Isi , me tiiän mitä tarkottaa 'joulu on jo ovela'."
"Vai ovela? Semmostako sie tiiät?"
"Nii."
"Mutta eihän se joulu vielä ovela oo. Siihen on vielä neljä viikkoo."

Missään vaiheessa keskustelua minulle ei selvinnyt, oliko pikkupoika keksinyt sanaleikin ovella/ovela, vai oliko hän kuullut laulun sanat väärin, vai onko tuo lla-pätteen lyheneminen vain eteläsavolainen murrepiirre.

Mutta kovasti ne naureskelivat, isä ja poika, savolaiset.

Minä-Wilfred 2-1

2005-11-22T21:36:00.000+02:00

Erinomainen hermojen hallinta ja kaikinpuolinen ylivoimaisuus takasivat tänään allekirjoittaneelle 2-1 -voiton Wilfredistä jalossa sulkapallokamppailussa.

Tai siis tein käsittämättömän paljon virheitä, mutta W. vielä enemmän. Sori. Garfieldille onnistuin puolestaan häviämään kaksi erää, julmin numeroin 0-9 ja 3-9.

Tulokset:

Minä-W 2-1 (kauden alusta 6-21)
Minä-G 0-2 (15-20)
W-G 2-0 (30-5)

Googlettajia, jälkimmäinen osa

2005-11-21T22:04:00.000+02:00

Joonas tuolla kyseli raportin perään, kun tulin luvanneeksi kertoa uusista metkoista googlauksista, joilla joku tiedonjanoinen on päätynyt näille sivuille.

No, onhan niitä taas kertynyt pari. Joku on etsinyt "Riku Kytösalmea", mikä tietysti ilahduttaa pesäpallon ystävää. Romaaneja "Kolmas aikakirja" ja "Salajuoni Amerikkaa vastaan on haettu", "urheilua Merihaassa "myös.

Mutta niitä metkoja: joku on etsinyt sanaa "Uraaliin", joka esiintyy yhdssä siteeraamassani Tuntemattoman sotilaan katkelmassa. Joku toinen taas on tehnyt haun "katsojaluvut kymppitonni" ja päätynyt Kulttuuriin ja urheiluun. Ei tainnut uteliaisuus tyydyttyä, sillä täällä ei valitettavasti puhuta Kymppitonni-nimisestä telkkariohjelmasta.

Kuinka vältellä joukkoja

2005-11-21T16:45:00.001+02:00

Mitä ihmiset tekevät sunnuntai-iltaisin?

Eivät ainakaan käy elokuvissa. Sen huomasimme taas eilisiltana, kun kävimme katsomassa uuden Harry Potterin. Oli sentään vuoden kovimman kassamagneetin ensi-iltaviikonloppu — mutta elokuvateatteri oli alle puolillaan.

Sunnuntai-iltojen väljyyden olemme havainneet ennenkin. Silloin kannattaa mennä leffaan.

Tämä on tämmöistä väkijoukkojan vierastavan ihmisen tietotaitoa.

Haptisuudesta

2005-11-19T19:01:00.000+02:00

Muinoin yliopistossa opin taidehissan luennolla sanan "haptinen". Se merkitsee 'kosketusaistiin vetoavaa', siis taiteessa jotakuinkin optisen vastakohtaa.

Sittemmin en ole tuohon sanaan törmännyt muutoin kuin itse sitä käyttäessäni (ehkä joka toinen vuosi) — kunnes se on tänä syksynä kävellyt vastaan jo kahdesti.

Hannu Raittila kirjoitti tuoreehkossa Parnassossa kirjallisuuden olomuodoista ja mainitsi vierastavansa sähköisiä kirjoja, koska niillä ei ole paperikirjan haptista tuntua.

Mari Mörön uudessa romaanissa Kärpäsen koulu puolestaan puhutaan haptisuudesta nykytaiteen ja kärpäsillä päällystetyn tuolin yhteydessä.

Kuten tunnettua, Raittila ja Mörö ovat pariskunta. Nyt tiedämme vähän enemmän siitä, mitä he puhuvat keskenään.

Sulkapallotulokset

2005-11-17T13:37:00.000+02:00

Ai niin, tärkein meinasi unohtua!
Tässä sulkapallotulokset viime tiistailta:

Minä—Wilfred 0-2 (syksyn alusta 4-20)
Minä—Garfield 2-1 (15-18)
W—G 2-0 (28-5)

Välitilnpäätöksenä voidaan todeta, että Wilfred on voittanut omista otteluistaan 84,2 prosenttia, Garfield 34,8 prosenttia ja minä 33,3 prosenttia.

Viime vuonna W. voitti 78,70 %, G. 33,96 % ja minä 37,27 %.

Hyvä kirja, huono matikka

2005-11-16T09:51:00.000+02:00

Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän rock-tähti katoaa.

Sivulla 71 kerrotaan, että englantilainen vedonlyöntitoimisto tarjoaa mahdollisuuden lyödä vetoa kadonneen löytymisestä: takaraja on vuoden kuluttua, ja löytymistä veikanneet saavat rahansa 2,25-kertaisina ja katoamiseen sijoittaneet kertoimella 6,33.

Näistä numeroista näkee, että kirjailijalla (tai kustannustoimittajalla) ei ole pölähtämänkään ymmärrystä vedonlyönnistä. Kertoimet 2,25 ja 6,33 kahdelle eri vaihtoehdolle merkitsisivät välittäjän välitöntä konkurssia — vedonlyöjät jäisivät väkisinkin voitolle veikkaamalla yhtä aikaa molempia vaihtoehtoja.

Kerroin 6,33 merkitsee, että tapahtuman todennäköisyydeksi on arvioitu 15,8 prosenttia (1/6,33 * 100 %). Silloin toisen vaihtoehdon kertoimen pitäisi olla 1,19 — ja näillä lukemilla yhtiö vasta pääsee laskennallisesti omilleen.

Mutta kun pitää olla voittomarginaaliakin, kertoimet menevät vielä toisen näköiseksi. Välittäjän 20 prosentin marginaalilla (jollaisen esim. Veikkaus muistaakseni ottaa) kertoimet olisivat 1,16 ja 5,0 — jos siis halutaan että toinen vaihtoehto on noin kolme kertaa todennäköisempi kuin toinen.

Lisäksi kirjan sivulla 100 vedetään intissä käsi lippaan, vaikka ollaan sisätiloissa. Siitäkin huomaa, että kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa eivät ole ns. tosimiehiä.

Anna minun kuvitella enemmän

2005-11-15T10:04:00.000+02:00

Rupesin lukemaan Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän.

Julkisuus toimii näin: koska romaani kertoo suomalaisesta naispuolisesta rock-tähdestä ja koska Nightwishin Tarja Turusesta on puhuttu viime aikoina niin paljon, romaanihenkilö saa mielessäni väkisin Tarja Turusen kasvot.

Enkä minä edes tiedä, miltä Nightwish kuulostaa.

Salajuoni Amerikkaa vastaan

2005-11-14T18:23:00.000+02:00

Olen viime päivät lukenut Philip Rothin romaania Salajuoni Amerikkaa vastaan.

Se on menneisyyskuvitelma, jossa lentäjäsankari Charles Lindbergh voittaa USA:n vuoden 1940 presidentinvaalit ja ryhyty veljeilemään hengenheimolaisensa A. Hitlerin kanssa. Yhdysvallat pyysttelee Euroopan sodan ulkopuolelle, ja Amerikan juutalaisille koittavat kovat ajat.

Väärä mies Valkoisessa talossa, oikeistolainen, uhkuva isänmaallisuus, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden korostaminen. Siinä aiheita kertomukselle.

Satiiri — tai dystopia — ei kuitenkaan lähde lentoon. Roth sortuu löysään lörpöttelyyn, ei oikein tunnu tietävän, mitä tekisi kertomuksensa herkullisilla aineksilla.

Rothin paras kirja on edelleen 90-luvun puolivälissä kirjoitettu Sabbaths Theatre, burleski vyörytys ikääntyvästä hra Sabbathista, joka jättää hommansa katunukketeatterin esittäjänä ja lähtee kiertämään Amerikkaa.

Ja tämä on nyt sitten sitä snobismia: kyseistä romaania ei ole suomennettu, vaan olen lukenut sen alkukielellä.

Särkemisen onni

2005-11-13T11:53:00.000+02:00

Purettiin eilen ystävän kämppää. Hakattiin lekalla kaikki seinät alas!

Jälki oli huiman näköistä. Harmi kun ei ollut omaa kameraa mukana, olisin pannut tähän kuvan.

Tuli mieleen varhainen nuoruus, jolloin muistan ihan atiivisesti haveilleeni mahdollisuudesta juuri tämmöiseen: että saisi rikkoa seiniä oikein tosissaan, lyödä kirjaimellisesti olan takaa.

Mistähän se halu tuli? Varmaan samasta lähteestä, joka pakotti rakentamaan leegoista autoja ja kiidättämään ne seinään. Mitä enemmän lensi pientä sälää ympäri huoneen, sen onnistuneempi leikki.

Mutta nyt, kun sitä lekaa sai oikeasti heiluttaa, se tuntui vain tavalliselta työltä. Oli toki mukava olla avuksi, tuntui hyvältä että saatiin paljon aikaan ja remonttihommat edistyivät.

Mutta se särkemisen aikaansaama puhdas onni on näköjään jäänyt vuosikymmenien taakse.

Täällä käyneitä googlaajia

2005-11-12T17:56:00.000+02:00

"Taustakuuntelu". "Helsinki+kaupunkikuvia". "Kalavale, Arto Salminen". "Kolmas aikakirja". "Hänen olivat linnut." "Anssi Asunta". "Mikael Niemi". "Sahlberg Yhdyntä". "Eberhard Millerin muotokuva arvostelu." "Aamulehden kirjankustantamo." "Broilerikiusaus." "Satiirikko". "Polttarit".

Ja niin edelleen. Joskus — itse asiassa aina — on hupaisaa tutkia, minkälaisilla hakusanoilla netin selaajat pätyvät tähän pikku blogiin. Tuohon viimeaikaiseen otokseen osui lähinnä kirjan nimiä, mutta joskus on tosi villejäkin hakuja.

On tyypillistä, että en muista tähän yhtään esimerkkejä villistä googlauksesta. Mutta raportoin heti, kun seuraava sellainen käväisee Kulttuurissa ja urheilussa.

Pinnallisia vaikutelmia

2005-11-11T11:53:00.000+02:00

Käytiin eilen Kansallisoopperassa katsomassa Richard Straussin Arabella. Viihdyttävää wieniläismeininkiä, jota pääpari Ritva-Liisa Korhonen ja Juha Kotilainen kantoi komeasti.

Olen viime aikoina ruvennut suorastaan Kotilaisen ihailijaksi, niin hyvin hän laulaa, ja niin muuntautumiskykyiseksi näyttelijäksi hän on osoittautunut. (Eilisen esityksen muut mieslaulajat on armeliainta jättää kommentointia vaille.)

Tässä oopperassa toistui taas tuttu juonikuvio, jossa mies on nähnyt naisen vain vilaukselta (tällä kertaa vain valokuvassa) ja on jo niin rakastunut, että on valmis ties minkälaisiin uhrauksiin.

Tämä pinnalliseen vaikutelmaan perustuva syvä vakaumus rinnastui mielessäni eräisiin Blogistanissa käytäviin kulttuurikeskusteluihin. Viime aikoina on silmiini osunut turhan usein lause "Minäkään en ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen edellisen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä..."

Sulkapallomuisto

2005-11-09T11:23:00.000+02:00

Koska jätkät matkailevat tämän viikon jossain banaanivaltiossa, kävin pelaamassa sulkapalloa Vesan kanssa. Suoriuduin ylivoimaiseksi voittajaksi, mutta se johtuu siitä, että Vesa pelasi sulkapalloa noin kolmatta kertaa elämässään.

Vesan ja minun edellinen keskinäinen sulismatsi pelattiin joskus vuoden 1994 tienoilla. Silloin taistelumme näyttämönä oli Tennispalatsi, tuolloin vielä urheilulle omistettu ränsisytnyt funkisrakennus.

Me pelasimme jossain palatsin keskivaiheella, varsin korkealla. Olisikohan niillä main nykyään Tennarin ykkössalin takaosa?

Köyhä ja kahiseva

2005-11-08T14:07:00.000+02:00

Aforismiblogissa toteutetaan hauskaa ideaa, seurataan erään "lentävän lauseen" kulkua ja kehitystä. Tässä linkki.

Kyseessä on Lassi Kämärin aforismi "On köyhälläkin kahisevaa, tuulipuku". Se on kiertänyt jo, lyhyen elonsa aikana, siellä ja täällä, hiukan muuttuenkin.

Mutta eikö köyhällä tosiaankaan ole seteleitä? On kai hänellä, ainakin pieniä. Millä hän muuten maksaisi vähät ostoksensa? Luottokortilla?

Pikemminkin voisi ajatella, että sitä kahisevaa ei ole rikkaalla, jonka ei tarvitse käteiseen koskea.

Neljäkulmaisuudesta

2005-11-07T20:20:00.000+02:00

Kieli muuttuu, eikä siinä ole mitään pahaa, periaatteessa. "Alkaa tekemään" -muodot olen sulatellut jo melko pitkälle, "pystyy tehdä" ja "joutuu seistä" -muotoja pureskelen vielä. Mutta nekin tulevat, jyräävät meitin pikku hiljaa.

Muuttuminen kulkee kai yleensä kohti entistä sujuvampia ja yksinkertaisempia rakenteita. Mutta joskus suunta on kohti hankalampaa: vanhat hyvät yhdyssanan alut "kolmi-" ja "neli-" ovat alkaneet korvautua kankeammilla muodoilla "kolme-" ja "neljä-".

Viimeksi tänään kerrottin lööpissä "Neljävuotiaan" joutuneen sairaalaan (sinänsä surullista). Mutta minusta tuo uhriparka on nelivuotias. Itse puolestani olen pian nelikymppinen.

Muutos tulee. Kolmekymppiset ovat jo keskuudessamme, pian he rupeavat ajamaan neljävetoisilla autoilla.

Urheilutoimittaja teatterissa

2005-11-06T19:05:00.000+02:00

Löysin Jukka Kemppisen blogin. Kulttuuria ja urheilua -blogin lukijat on ehdottomasti ohjattava tämän Kemppisen suomentaman tarinan ääreen!

Riuhtoen ja vääntäen

2005-11-06T15:57:00.000+02:00

Kuntosalilla soi taas tänään Radio City, mutta joukossa pari hyvää 80-luvun biisiä: Van Halenin versio Pretty Womanista ja Whitesnaken Here I Go Again, joka — näin vuosikymmenien jälkeen kuultuna — tuntui pikemminkin rennolta rokilta kuin minkään lajin hevimetallilta.

Mutta musiikista ei kuulunut juuri mitään, sillä salilla riehui pieni mies, joka rehki hirvittävien painojen parissa. Hänen riuhtomisena oli tavattoman häiritsevää, suorastaan epäesteettistä.

Jotkut tuntuvat luulevan, että kuntosalitoiminnan tarkoitus on liikuttaa kaikin voimin mahdollisimman suuria painoja, tarvittaessa hirmuisilla heilautuksilla vauhtia ottaen. Mutta minä luulen, että kuntoilussa olisi pikemminkin syytä keskittyä siihen, että tekee liikkeet rauhallisesti ja oikein. Sen kokoisilla painoilla, että niitä pystyy liikuttamaan juuri sillä lihaksella jota on tarkoitus harjoittaa.

No, vahva kaveri tämä pikkumies oli joka tapauksessa. Yhtäkin vehjettä se heilutteli sadan kilon säädöillä. Kun minä menin laitteseen, pudotin vastuksen 45 kiloon. Yleenä vetelen sitä 40 kilolla, mutta miehinen itsetuntoni ei antanut periksi 60 prosentin pudotukselle, 55 sai riittää.

Purkaus

2005-11-03T22:51:00.000+02:00

Rupesin, vihdoinkin, lukemaan Hannu Raittilan romaania Pamisoksen purkaus. En ole ennättänyt vielä kovin pitkälle, mutta totean jo tämän: nimen "purkaus" viittaa laivan lastin purkamiseen. Kyseessä on siis niin sanotusti virheellinen ilmaisu.

Lehtikritiikeissä on todettu tuo nimen "virheellisyys", mutta en ole havainnut, että missään olisi sanottu selvästi, mitä tarkoitusta virheellisyys palvelee.

Minäpä sanon, sillä olen havainnut tähän mennessä kaksi selkeää syytä.

Ensimmäinen syy on nimenomaan tuo puhekielisyys. Raittila on rakentanut tämänkin romaaninsa erilaisten ihmisten puheelle, ja murteellinen "purkaus" kertoo, että kirjakielen lisäksi tässä romaanissa on otettu haltuun myös puhekieli.

Toinen syy on se, että purkaus viittaa myös tulivuoren purkautumiseen. Olen, kuten sanottu, vasta romaanin alussa, mutta jo nyt on Pamisos-laivalle kokoontuneita ihmisiä ja heidän tarinoitaan verrattu tulivuoreen, joka odottaa purkautumistaan.

Romaani on hyvä. Melkein en malta viipyillä netissä, mieleni tekevi kirjan pariin.

Niukkoja tappioita

2005-11-02T10:12:00.000+02:00

Jarkko Nieminen, pahus vieköön, hävisi eilen Pariisissa. Jos se toisen erän taibreik olisi... No, ei voi mitään.

Minä puolestani hävisin niukasti sulkapallossa sekä Wilfredille että Garfieldille; moni erä meni jatkopalloille, mutta onnistuin jotenkin pusertamaan itsestäni esiin häviäjän.

Tulokset:

Minä-Wilfred 1-2 (kauden alusta 4-18)
Minä-Garfield 1-2 (13-17)
W-G 3-0 (26-5)

Se toinen Nieminen

2005-11-01T14:56:00.000+02:00

Suomen Timo Nieminen nousi näemmä ällistyttävään voittoon Caloundran tennisturnauksessa Australiassa. Hän oli turnauksen ykkössijoitettua kreikkalaista vastaan tappiolla lukemin 0-6, 2-5. Mutta niin vain nousi Suomen poika toisessa erässä 7-5 -voittoon, ja vei sitten helpohkosti kolmannen erän 6-2.

Eihän tämä vielä mitään takaa - Timo Nieminen tarvitsee aika paljon suurempia voittoja aika paljon lisää noustakseen edes samaan lauseeseen Jarkko Niemisen kanssa - mutta ilahduttavaa silti. Ja hienoa!

Tästä saankin puhtia illan sulkapalloiluun ja nousen jokaisessa erässä toivottoman tuntuisesta asemasta ansaittuun voittoon.

Olen agentti

2005-10-31T10:32:00.000+02:00

Minä en harrasta meemejä, en tee niitä koskaan. Tuskin edes tiedän, mikä meemi on.

Mutta tällä kertaa sain yhdestä meemistä sellaisen tuloksen, jonka haluan paljastaa koko maailmalle: Minä olen Dale Cooper!

You're Special Agent Dale Cooper. You're often too
brilliant for people to really follow, but your
infectious enthusiasm makes up for the fact
that you're frequently incomprehensible. You
are smart, intuitive, clear-headed,
compassionate, and cute as hell -- about your
only flaw is your insane coffee consumption.

Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla

Punahukassa

2005-10-30T12:17:00.000+02:00

Ei ihme, että KOM-teatterissa pyörivä Kari Hotakaisen kirjoittama Punahukka on jatkuvasti loppuunmyyty. Se on loistava näytelmä.

Teksti on tuttua Hotakaista: lauseet lennähtelevät kuin kalikat, mutta ne kalikat on niin taiten veistetty että ne loksahtavat paikalleen ihan justiinsa. Erityisen tutuuksi tekstin tekee se, että tematiikka - ja myös monet lauseet - ovat samoja kuin Iisakin kirkko -romaanissa. Näissä kahdessa teoksesa Hotakainen tutkii uskoa ja uskomista väkevämmin kuin kukaan pitkään aikaan suomalaisessa kirjallisuudessa.

Juha Lehtolan ohjaus ja Kristiina Sahan lavastus toimivat saumattomasti, ja näytelmän kerronta on kuin romaanikerrontaa: ajassa hypellään vapaasti, uudet henkilöt astuvat lavalle kuin mielijohteesta.

Ja näyttelijätkin ovat upeita. Etenkin Sari Mällinen, Hannu-Pekka Björkman ja Ritva Valkama.

Yleensä minä en pidä huutamisesta. Mutta kun tässä näytelmässä henkilö huutaa, tulee semmoinen tunne että se huutaa hätäänsä, oikeaa asiaa - ei niin kuin yleensä, jolloin rupeaa vain ajattelemaan että nyt tuo ihminen näyttelee huutamalla ja kunpa se kohta lopettaisi.

Ville parturoi hyvin

2005-10-27T10:20:00.000+03:00

Ennakkotiedoista poiketen eilen ei ollutkaan vuorossa Arabella, vaan Sevillan parturi. Viihdyttävä ooppera, yksi viihdyttävimmistä mitä on.

(Keskeinen juoniaines on tässä(kin) tarinassa se, että vanha mies haluaa nuoren naisen, ja se pitä estää. Ikärasisimia!)

En etukäteen oikein luottanut Ville Rusasen karismaan, kestävyyteen ja koomikon kykyihin Figarona - mutta perun kaikki aiemmat puheeni! Hän oli lavalla mitä karismaattisin, näytteli hyvin ja lauloi hienosti, sekä isolla että notkealla äänellä.

En muista nähneeni mitään arvosteluja, joten arvostelen itse: Minusta tämä on ilman muuta Ville Rusasen läpimurtorooli. Taikahuilun Papageno toissa kesänä Nilsiässä ei vielä vakuuttanut, mutta nyt uskon hänen kykyihinsä.

Alanpa uskoa siihenkin, että Rusanen kannatti valita Papagenoksi Kansallisoopperaan ensi talveksi. Odotan innostuneena.

Sulkapalloihme

2005-10-26T15:26:00.000+03:00

Voitin eilen Wilfrediltä kaksi erää! Noin vain, mailalla palloa lyömällä, helposti!

W. toki voitti kolme erää. Mutta minä voitin kaksi! Tilasto syksyn alusta on W:n eduksi enää 3-16.

Ahistaa

2005-10-25T09:22:00.000+03:00

Jarkko Nieminen putosi Pietarissa heti ekalla kierroksella. West Wing jää tauolle. En pääse torstaina Wilfredin kanssa lätkämatsiin.

Mikä lohduttaisi? Kenties murskavoitto illalla sulkapallossa?

Eikä sitäkään tule. Kuiteskaan.

Nightmare

2005-10-23T13:41:00.000+03:00

En ole mikään hevimusiikin ystävä, enkä luultavasti edes tunnistaisi Nightwishin musiikkia jos sellaista joutuisin joskus kuulemaan.

Silti tuo yhtyeen päätös vaihtaa laulajaa tuntuu minusta jotenkin kuohuttavalta asialta.

Siinä on paljon antiikin tragedian aineksia: kaikki näyttää menevän erityisen hyvin, on maailmankiertuetta ja platinalevyä, on juuri päästy pankkikorttiinkin ja sivun kokoiseen mainokseen Hesariin - ja silloin käy ilmi että ylpeys, suorastaan hybris, murentaa kaiken.

Keulakuvan erottaminen tehtiin tänään avoimella kirjeellä. Se on rohkea teko, eikä kukaan tiedä vielä, oliko se erityisen viisasta vai erityisen tyhmää. Avoimuus on periaatteessa kannatettava asia, mutta tässä tapauksessa siitä on asianomaisille kosolti myös haittaa. Avoin kirje antaa aseet käteen kaiken maailman paskajournalisteille, ja niitä tulee tämän jälkeen riittämään sekä Tarja Turusen että Tuomas Holopaisen kintereillä.

Mutta minusta tuo Holopaisen asenne - ja minä tosiaan uskon sen aitouteen - on hieno. Bändi on hänelle henki & elämä, ja vaikka laulajan erottaminen tulee todennäköisesti merkitsemään ziljoonien markkojen menettämistä, hän erottaa laulajan, koska uskoo sillä tavalla pelastavansa bändin.

Mitähän tästä kaikesta miettivät suomalaisen musiikin vientiponnistelijat? Taidan arvata!

Paljastan itseni

2005-10-22T13:20:00.000+03:00

Ajattelin laittaa näkyviin itsestäni kuvan. Kas tässä. Kuvassa myös Rouva.
Kuva on otettu syksyisellä iltapäiväkävelyllä parisen viikkoa sitten.

Tuhma tyttö Salome

2005-10-21T17:40:00.000+03:00

Oopperalla vietetään Richard Strauss -talvea. Mekin kävimme keskiviikkona katsomassa Salomen, ja ensi keskiviikkona on vuorossa Arabella.

Puolitoistatuntinen, ilman väliaikaa esitettävä Salome on intensiivisimpiä näkemiäni oopperoita. Toiminnalla on koko ajan tarkka suunta. Toisin kuin monissa muissa 1900-luvun oopperoissa, Salomen kohdalla ei katsojalle ole hetkeäkään epäselvää, mitä henkilöt tahtovat ja miksi he toimivat niin kuin toimivat.

Salome tahtoisi Johannes Kastajalta pusun mutta ei saa. Herodes puolestaan tahtoisi Salomelta pusun ynnä muuta, mutta ei voi pyytää, koska kyseessä on puolison tytär. Niinpä hän pyytääkin tyttöä tanssiman ja lupaa palkaksi mitä tahansa. Ja tyttöhän haluaa J. Kastajan pään, joka lopulta tarjoillaan hänelle hopeavadilla.

Oscar Wilden näytelmään perustuva libretto on jäntevä ja kihisee kätkettyjä psykoanalyyttisiä merkityksiä. Sitä tulkitsemaan tarvittaisiin nainen, joka laulaisi sekä lujaa että herkästi, osaisi näytellä ja tanssia, hurmaisi Johannes Kastajaa lukuunottamatta jokaisen salissa olijan.

En ole nähnyt Karita Mattilaa Salomena, enkä osaa sanoa, miten hän roolista suoriutuu. Mutta Kansallisoopperaan pestattu Marion Ammann ei oikein suoriutunut mistään osa-alueesta. Orkesterin soittaessa hiljaa hänen äänensä oli ihan ok, mutta enimmän aikaa laulu ei kuulunut kunnolla. Se hurmaamispuoli jäi myös kovin viitteelliseksi.

Sen sijaan Juha Uusitalo vakuutti jylisevällä laulullaan, taas kerran. Hän sopi fanaattiseksi Johannekseksi erinomaisen hyvin - rooliin kun ei kuulukaan kovin taipuisaa herkistelyä.

Pidin myös Herodeksena esiintyneestä tenorista Arild Hellelandista. Hänen hulvaton ja puolihysteerinen tulkintansa oli ihan oikeaa näyttämötaidetta, ei pelkkää laulamista.

Romaanisyksystä ja sulkapallosta

2005-10-19T10:42:00.000+03:00

Viime vuonna puhuttiin kovasti, että on "kaikkien aikojen romaanisyksy", koska esimerkiksi Jari Tervo, Pirjo Hassinen ja Asko Sahlberg olivat kirjoittaneet kukin hyvän romaanin.

Viime syksyn kaikuja on kuultu vielä tänä vuonna, syksy on kuulemma jotenkin keskinkertainen.

Miten niin keskinkertainen? Ken sellasita väittä ei ole lukenut tämän syksyn kirjoja. Bo Carpelan, Pirkko Saisio, Arto Salminen, Hannu Raittila - siinä olivat vasta päällimmäiset syksyn laadukkaasta tuotannosta. Ja Tuomas Kyrö, jonka Liitto-romaanin luin justiinsa: tällä romaanilla Kyrö nousee A-ryhmän kirjailijoitten joukkoon ja osoittaa, että sota-aikaan voi yhä löytää omaperäisen ja uudella tavalla koskettavan näkökulman.

Ja hei, melkein unohdin Tapio Koivukarin, joka jatkaa Rauma-sarjaansa hienolla Missä aallot murtuvat -romaanillaan. Huippuluokan proosaa.

Myöskään sulkapallokentällä ei oltu eilen keskinkertaisia, vaan paljon huonompia. Miten noin paljon virheitä voikin tehdä? Ja lyödä palloa niin tyhmiin paikkoihin?

Tässä kuitenkin tuloksia:

minä-Wilfred 0-3 (syksyn alusta 1-13)
minä Garfield 0-2 (12-15)
W-G 2-0 (23-5)

Kani kostaa ihan kivasti

2005-10-18T14:35:00.000+03:00

Minun mielestäni Wallace ja Gromit -elokuva Kanin kosto on ihan kiva.

Onhan se hauska, ja onhan se huolella tehty, ja onhan siinä nokkelia viittauksia populaarikulttuuriin ja klassikoihin. Itse asiassa leffa oli melkeinpä tosi kiva.

Mutta ei silti mikään viiden tähden mestariteos, ei edes neljän, mielestäni. Jos tähtiä pitäisi antaa, antaisin kolme.

Tarinan juoni on ennalta-arvattava (mutta kulkee nautittavasti), hahmot ja niiden välinen suhde samanlainen kuin ennenkin (varsin oivaltava kuitenkin). Tekninen toteutus on lajissaan ensiluokkainen, mutta laji on ennestään tuttu. Jne, jne.

Ihan ookoo leffa.

Pohjosen paluu

2005-10-16T12:43:00.000+03:00

Oltiin eilen syksyn ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa. Puccinin Manon Lescaut'n näytännössä oli ylimääräistä jännitystä, sillä ankaraa virustautia potenut Mika Pohjonen palasi lavalle - niskassaan skeptiset lehtikirjoittelut liian vaikean ohjelmiston takia pilalle lauletusta äänestä. Eikä siinä kaikki: oli myös Oopperan solistiyhdistyksen 60-vuotisjuhlanäytäntö, ja yleisössä viljalti talon vanhoja solisteja, joiden edessä sopisi onnistua erityisen hyvin.

Pohjonen aloitti varovasti, varman päälle, mutta kun ääni kesti ja fiilis kohosi, hän antautui rooliinsa yhä väkevämmin oopperan edetessä. Olematta mikään ammattilainen sanoisin, että epäilijät on vaiennettu. Pohjosella on eväät on kunnon Puccini-tenoriksi. Ääni toimii, nyt tarvitaan vielä (runsaasti) harjaannusta näyttämötaidoissa, jotta tragedia tuntuisi tragedialta eikä hyvin laulavien pökkelöitten esiintymiseltä.

Illan varsinainen tähti oli kuitenkin nimiroolin tehnyt Ritva-Liisa Korhonen, joka veti traagisen roolinsa vakuuttavasti. Viimeisen näytöksen 25-minuuttinen kuolinkohtaus olisi tahattoman koominen, ellei laulaja heittäydy rooliinsa erityisen hurmioituneesti. Korhonen heittäytyi.

Itse teos ei ole kaikkein parasta Puccinia. Libretto on ihmeen hajanainen ja sävelkieli jotenkin puuroista. Melodisia huipennuksia piisaa silti, kyllä tuon kuultuaan uskoo, että säveltäjästä kehkeytyi La Bohèmen, Toscan, Madama Butterflyn tekijä.

Mutta mikä on tämän teoksen suhde Tähtien sodan tunnusmusiikkiin? 2. ja 3. näytöksen välinen intermezzo sisältää mitä ilmeisimmän aihion Star Wars -tunnariin, ja se toistuu useaan kertaan oopperan loppupuolella. Lainasiko John Williams Puccinia, vai onko kysessä sattuma?

"Supisuomalaisia nimiä"

2005-10-15T13:58:00.000+03:00

Toimittajien sivistymättömyys raivostuttaa enemmän kuin muitten ihmisten, sillä toimittajien kauttaa sivistymättömyys leviää eksponentiaalisesti.

Tänä aamuna ärsyynnyin Hesarin uutisesta jossa kerrottiin lasten suosituimmista nimistä. Otsikossa iloittiin siitä, että "supisuomalaiset" Emma ja Eetu ovat listaykkösiä.

Emma ja Eetu? Seuraavaksi varmaan väitetään, että Anna ja Mariakin on keksitty Suomessa. Ilmeisesti kyseinen toimittaja tarkoittaa supisuomalaisuudella sitä, että nimessä ei ole c-,b-,g- tai f-kirjainta. Mutta jos hän kuvittelee, että nuo nimet eivät olisi muualta lainattuja, niin pusikkoon menee.

Tai mistä minä tiedän, kenties naapurikansat ovat aikoinaan ihailleet jotakuta muinaissuomalaista Eetua ja ruvenneet nimeämään lapsiaan Edvardeiksi ja Eduardoiksi?

Muzakista

2005-10-14T11:05:00.000+03:00

Tuli käytyä kylpylässä. Osallistuin myös erinäisiin hoitoihin. (Ei, kundit. En paljasta yksityiskohtia.)

Näitä mainittuja hoitamisia ryyditetään eräänlaisella musiikilla. Panevat soimaan kasetin, joka koostuu erilaisista "kansanmusiikeista", on vuoroin irlantilaista tinapilliä, itämaista kielisoitinta, länsimaista sähkökitaraa. Joukkoon on miksattu meren aaltoja ja lintujen lirkutusta.

Tuommoinen musiikki, jonka lienee tarkoitus edistä ihmisen rentoutumista, on läheistä sukua tavaratalojen muzakille. Se itse asiassa ON muzakia.

Siinä kai pelataan varman päälle, soitetaan semmoista joka ei ärsytä ketään eikä pane ketään ajattelemaan.

Itse kuitenkin rentoutuisin paremmin, jos taustalla soisi vaikka "Blue In Green" Miles Davisin levyltä Kind of Blue, tai vastaavanlaisia jazz-balladeja. Vaihtoehtona menisivät tosi hyvin Bachin biisit, melkein mikä tahansa Bach, kunhan sitä ei soiteta uruilla.

Mutta ketkä noita muzak-levyjä tekevät? Mihin he perustavat osaamisensa? Psykologiaan vai perstuntumaan?

...nähdäkseni sun puuterihuiskun...

2005-10-13T17:52:00.000+03:00

Käytiin Tampereella katsomassa Marilyn-musikaali. Kävi niin, että minä viihdyin ihan oolrait, mutta Rouva pettyi. Tarkemmassa keskustelussa totesimme, että olimme musikaalista jokseenkin samaa mieltä, mutta minun odotukseni olivat ylittyneet ja Rouvan alittuneet.

Odotukset ylitti ennen kaikkea Sari Siikander, joka "oli" Marilyn varsin riipaisevalla ja monimuotoisella otteella. Näyteltävää ja laulettavaa oli perin runsaasti, ja SS suoriutui tehtävästään mallikkaasti. Jos hänellä ei olisi maneerina painaa ääntään semmoiseksi kumisevaksi rintaääneksi, kokonaisvaikutelma olisi suorastaan hyvä.

Pidin myös käsikirjoituksesta, johon oli nivottu tiiviisti eri aspekteja MM:n elämästä ja hänen monia roolejaan: hyljätty pikkutyttö, soma luonnonlahjakkuus, itsevarma vamppi, presidentin sussu, salaliiton uhri jne. Homma toimi.

Muu näyttelijäkaarti sen sijaan ei enimmäkseen toiminut. Lari Halme osoittautui taas erittäin eteväksi koomikoksi, mutta lähes kaikki muut säntäilivät ja kaakattivat sietämättömällä ja typerällä tavalla. Ja Joe DiMaggio oli varmaankin jähmeä pesissankari todellisuudessa, mutta onko häntä pakko näytellä noin jäykästi? Ja laulaa noin pieleen?

Aleksis, 171 v.

2005-10-10T11:26:00.000+03:00

Se on sitten Aleksis Kiven päivä. Hienoa että on ollut tuommoinen Aleksis, jonka päivää voi viettää.

Seitsemää veljestä ei voi kyllin ylistää, joten en ylistä sitä tssä enempää. Mutta sen mainitsen veljeksistä, että olen törmännyt viikon sisällä kahteen henkilöön, jotka kuuntelevat Seitsemää veljestä äänikirjana autossa. Kirjan lukuaika on kuulemma yhdeksisen tuntia, eli kun ajaa Helsingistä Rovaniemelle, se jää vähän kesken. Rovaniemelle menijöiltä jää Simeonin itsemurhayritys kokematta.

Anto Leikola listasi tänään Hesarin haastattelussa Kiven "parhaita tuntemattomia teoksia", ja luetteli lähes kaikki näytelmät paitsi Nummisuutareita, joka kuuluu niihin tunnettuihin. Nimikkoseuran puheenjohtajan toki sopiikin olla sitä mieltä, että Kiven koko tuotanto on nerokasta.

Sulkapallo-ooppera

2005-10-08T19:07:00.000+03:00

Kuvataiteilija Teemu Mäki pelasi kerran sulkapalloa Merihaassa meidän naapurikentällämme. Liikunnallinen kaveri, nopea ja aggressiivinen tyyli; ja aivan huikea rystylyönti.

Mäki näyttää olevan mukana työryhmässä, joka on tehnyt Sulkapallo-oopperan Kiasmaan. Sinne pitää yrittää mennä, sikäli kuin muilta lokakuun kireiltä ennättää.

Tosin kyseessä ei näytä olevan sulkapallosta kertova teos, ei ehkä oikein oopperakaan (ei tietenkään, kun Kiasma-teatterista on kysymys), mutta täytyyhän tuon niminen teos joka tapauksessa noteerata tässä blogissa.

Paluu sulkapallon pariin

2005-10-05T09:31:00.000+03:00

Eipä ole koskaan pelattu noin pitkiä ja tasaisia eriä kuin eilen , tuntiin mahtui vain kuusi kovaa vääntöä.

Näin pelattiin:

Minä-Wilfred 0-2 (kauden alusta 1-10)
Minä-Garfield 1-1 (12-13)
Wilfred-Garfield 1-1 (17-5)

Lisää Kafkaa

2005-10-04T17:53:00.000+03:00

Ei siinä kaikki, että Göteborgissa on Kafka-ooppera; samaan aikaan Folkteaternissa pyörii Kafkan Oikeusjutusta dramatisoitu musikaali. Sekin piti tietysti mennä katsomaan.

Ja kelpasihan tuota seurata. Musiikin esitti yksi Pohjoismaitten parhaista big bandeistä, Bohuslän big band, jolle oli kirjoitettu eloisaa ja vahtelevaa musiikkia: Fellinin elokuvat mieleen tuovaa sirkusmusaa, Cabaret-tyyppistä musikaalia, bluesia, jazzia.

Musikaali oli tietysti tyystin erilainen kuin ooppera - mutta toisaalta se ei ollut; musiikissa oli etäistä sukulaisuutta, ja etenkin tyylien sekoittuminen ja tunnelman vääristyminen aika ajoin irvokkaaksi oli yhteistä. Kuten sekin, että päähenkilön kohtaama ahdistus taipui silloin tällöin ilkamoivaksi komiikaksi.

Päähenkilö Josef K:n esittäjä Anders Granell oli varsin hyvä, ja nuori Divina Sarkany lauloi pienen mutta näyttävän sivuroolinsa upealla äänellä. Moni muu esiintyjä oli sitten pikemminkin näyttelijä kuin laulaja, mutta musikaalissa kaikkien pitää kuitenkin laulaa...

Näyttämönä oli siis Folkteatern, ja se oli nimensä mukaisesti sympaattisen kansanomainen. Yleisössä oli ihan oikea duunarileima, ja kanttiinissa myytiin arkisia voileipiä ja kahvia pahvimukista. Rento mutta laadukas taide-elämys.

Erään oopperan kuvaus

2005-10-01T13:25:00.000+03:00

Eilinen oopperkokemus oli nautittava mutta hämmentävä.

Teos oli siis Göteborgin oopperassa tällä viikolla kantaesitetty K. Beskrivning av en kamp. Libretto ja ohjaus David Radok, sävellys Jan Sandström.

Päähenkilö, nimeltään K., on kooste Franz Kafkan elämänvaiheista ja hänen teoksistaan. K. tavataan vakuutusyhtiön virkamiehenä, isänsä poikana, kapakassa kavereitten kanssa, öisin kirjoittavana kirjailijana, kuolemansairaana, näkyjen näkijänä.

Kokemus oli hämmentävä siksi, että kaikki osa-alueet toimivat lähes täydellisesti - solistit, sävellys, lavasteet, kuoro, orkesteri, kaikki oli tosi taitavaa - mutta osista muodostuva kokonaisuus oli hankala tajuta.

Toisin sanoen libretto rakentuu liikaa viittauksille ja vivahteille. Katsojan oletetaan tietävän tavattoman paljon Kafkan elämästä ja teoksista, pysyvän mukana hurjissa loikissa ja tunnelmanvaihdoksissa.

(Lisäksi katsojan oletetaan osaavan täydellistä ruotsia... Myönnetään, että myös keskinkertaisella kielitaidollani on vaikutusta siihen, että kaikki vivahteet eivät auenneet.)

Se tuli kuitenkin selväksi, että päivätyöt ahdistivat Kafkaa, joka olisi halunnut vain kirjoittaa. Että isä oli häntä kohtaan kohtuuttoman ankara. Että läheisyys tuotti pulmia: kun kihlattu morisan yltyi oikein nalkuttamaan, Kafka ehdotti vienosti (ja ilmeisen tosissaan), että voitaisiinko taas alkaa teititellä toisiamme.

Jan Sandströmin musiikki on tarvittaessa hirmuisen kaunista, toisinaan taas riitasointuista, irvokasta ja ahdistunutta - sanalla sanoen kafkamaista.

Vältettäviä aloituksia

2005-09-30T17:47:00.000+03:00

Kliseitten klisee puheen aloituksissa on tietenkin "Jo muinaiset roomalaiset". Se on niin "kulunut", ettei se itse asiassa ole enää kulunut, sillä kukaan ei uskalla aloittaa puhettaan sillä, paitsi ironisesti.

Toinen mieleen tuleva klisee on leipäpapin saarnan aloitus: "Matkalla tänä aamuna tänne kirkkoon huomasin..." Ja siitä sitten aasinsillalla Jeesukseen.

"Oli synkkä ja myrskyinen yö" on tietysti aina yhtä hyvä.

Tänä aamuna äkkäsin uuden kliseen: Ei kannata enää aloita juttua kertomalla, kuinka monta osumaa Google löytää juttusi aiheesta! Aloitus on sinänsä hyvä ja havainnollinen, mutta nyt sitä on käytetty jo yhden kerran liikaa.

Se ylimääräinen kerta oli Göteborgin oopperan Kafka-oopperan käsiohjelmassa, jossa kerrotaan että Google löytää Kafkaan tuplasti enemmän viittauksia kuin Humphrey Bogartiin.

Niin, ja sen oopperan menen katsomaan illalla. Kommentoin sitä huomenna, jos löydän jostain verkkoon kytketyn tietokoneen.

Sulkapallotuloksia

2005-09-27T21:13:00.000+03:00

Saanen esitellä: Garfield ja Wilfred pelaavat sulkapalloa.

Vaikuttavaa, mielestäni.

Tämän päivän tulokset:
Minä-Wilfred 0-3 (kauden alusta 1-8)
Minä Garfield 2-0 (kauden alusta 11-12)
Wilfred-Garfield 2-1 (16-4)

Gargantua kirjasssa

2005-09-27T20:58:00.000+03:00

Yksi viime aikojen kiinnostavimpia musiikkikirjoja on Minna Lingrenin elämäkerta Leif Segerstamista.

Kirjan nimi on onnistuneesti Leif Segerstam NYT! Nimi kertoo kirjan kohteesta olennaisen: nyt-hetki on Segerstamille pakkomielteisyyteen asti tärkeä, hän on järjestänyt elämänsä ja säveltänyt musiikkinsa nimenomaan kutakin nyt-hetkeä varten, reagoitavaksi ja koettavaksi sillä tavalla kuin juuri nyt tuntuu.

Siksi hänen orkesteriteoksensa esitetään ilman kapellimestaria: esittäjien on tarkoitus löytää nyt-hetken oma energia, soittaa ilmassa olevien impulssien mukaan. - Tai jotain semmoista. Näin minä tuon vaikean asian ymmärsin, helppotajuisen kirjan avittamana. (Rupesin tämän kirjan myötä jopa arvostamaan Segerstamia säveltäjänä, tai ainakin kiinnostumaan hänen metodistaan. Pitääpä joskus ottaa oikein asiakseen mennä varta vasten konserttiin.)

Lindgren kirjoittaa armoitetun hyvin. Hänen ja Segerstamin yhdistelmä on kielellisesti herkullinen. Lindgren on napakka tiivistäjä, Segerstam kielellinen(kin) Gargantua, joka selittää ideoitaan lähes käsittämättömällä terminologialla.

Kirja on myös kiinnostava ihmelapsen muotokuva. Tai eihän Segerstam enää ihan lapsi ole, kuusikymppinen mies, mutta ihmelapsena hän silti esiintyy. Käsittämättömän lahjakas, kiehtova ihminen.

Tästä kirjoituksesta taitaa huomata, että olen suorastaan vaikuttunut.

Kauheat lapset

2005-09-25T18:14:00.000+03:00

Aleksanterin teatterissa esitetään päivittäin ensi perjantaihin asti Philip Glassin oopperaa Les Enfants Terribles.

Libretto perustuu Jean Cocteaun romaaniin, ja se pursuaa väkivaltaa, alistamista ja insestiä. Glassin (kolmelle pianolle sävelletty) musiikki on tarinan synkeydestä huolimatta suorastaan kaunista; kenties kauneimmillaan sen on alkupuolen lumisotakohtauksessa. Kontrasti korvia hivelevän musiikin ja selkäpiitä karmivan sadismin välillä on vaikuttava ja tehokas.

Kaikki esiintyjät - laulajat, tanssijat ja pianistit - olivat varsin hyviä.

Mutta niin kuin moderneissa oopperoissa usein, mieleen eivät jää yksittäiset aariat tai muut suoritukset, vaan teoksen kokonaisuus: sen tunnelmat ja käänteet, kenties myös "sanoma". Laulajien briljeeraus ja äänivarojen esittely upeissa aarioissa taisi jäädä 1800-luvulle.

Tällä en tarkoita väittää, että en nauttisi 1700- ja 1800-lukujen klassisien oopperoitten huippuhetkistä, päin vastoin! Mutta 1900- ja 2000-lukujen teoksissa taidetta tehdään toisenlaisista, etten sanoisi elitistisemmistä lähtökohdista. Kansaan menevät kliimaksit ovat siirtyneet oopperalavoilta muunlaisille estradeille.

Blogit kansalaiskritiikkinä

2005-09-25T14:26:00.000+03:00

Anni (joka pitää hyvin kirjoitettua ja henkevää blogia Australiassa) kommentoi ystävällisesti yhtä varhaisempaa kirjoitustani.

Koska päähäni pälkähti mielestäni järkevä ajatus vastausta kirjoittaessani, kopioin Annin kommentin hännän sekä oman vastaukseni tähän:

Tylsää että se Norma kuuluu olevan kehno. Eikä tämän päivän Hesarin mukaan
Puccinikaan ollut ihan täysosuma. Mutta emmehän me Hesaria usko, emmehän!
Anni

Vastasin näin:

Ei, emme usko; päinvastaisista huhuista ja luuloista huolimatta Hesari ei ole kaikkitietävä.
Manon Lescaut'n menemme omin silmin & korvin katsastamaan noin kuukauden päästä. Luultavasti teos on silloin paljon paremmassa kunnossa kuin ensi-illassa.
Yleisestikin ottaen on varsin epäreilua, että arvostelut tehdään aina ensi-illoista (tai lehdistöennakoista), jolloin arvostelun kohde on useimmiten vielä keskentekoinen.
Tähän asiaan ei kyllä tule muutosta päivälehtien palstoilla, lukijoiden palvelun tähden kritiikit on perusteltua tehdä heti teosksen tultua julkiseksi.
Mutta tässä astuvat kuvioon blogit. Kun yleisön edustajat (sekä ammattilaiset että harrastajat) kommentoivat esityksiä blogeissaan, leviää tieto myös muiden iltojen miehityksistä, onnistumisista ja epäonnistumisista laajan yleisön keskuuteen.
Tai, todennäköisemmin, "laajan" yleisön.

Yllättävä maailmanselitys

2005-09-23T16:02:00.000+03:00

Tiedättekö, miksi Israelin jumalan nimi on Jahve? No siksi, että 2030-luvulla elänyt amerikkalainen astronautti Jeff joutui aikavääristymään ja ilmaantui 1400-luvulla eaa. eläneen Ibramin näköpiiriin.

Myös Jeesus hedelmöitettiin 2000-luvun välineillä. Samainen aikavääristymä heitti amerikkalaisen lääkärin Gabrielan Nasaretiin, ja hän ruiskaisi Mariaan ystävänsä Andy Coppolan säilykespermaa. Alun perin Andy oli suomalainen Antti Kopola Kiuruvedeltä.

Nämä asiat on kerrottu Anssi Asunnan romaanissa Kolmas aikakirja. Asunta on eläkkeellä oleva kuvismaikka ja taiteilija, joka on kirjoittanut Raamatun uudelleen siitä näkökulmasta, että kaikki ihmeet ovatkin 2000-luvun teknologian sovelluksia. Ydinkäyttöiset sukkulat toden totta saivatkin kulmakarvat koholle muinaisessa Lähi-Idässä, ja taskulamppukin oli aika kova juttu.

Romaani ei ole mikään parodia eikä iloittelu, vaan tempoltaan rauhallinen spekulaatio. Se ei ole myöskään hullummin kirjoitettu; kirjaa tekee melkein mieli suositella.

Ja on Kolmannella aikakirjalla toki kriittis-parodinen ulottuvuutensakin. Se käy ilmi vimeistään silloin, kun USA:n presidentti kuulee, että amerikkalaiset ovat mukana Jeesuksen hedelmöittämisessä. Tieto johtaa välittömään päätökseen: näin tärkeä mies on ehdottomasti haettava menneisyydestä 2000 luvulle, ja hänelle on annettava paras mahdollinen amerikkalainen koulutus.

Näin myös tehdään. Se selittääkin Raamatun juoneen jääneen aukon: vihdoinkin paljastuu, mitä
Jeesus teki 12. ja 30. ikävuotensa välillä.

Mediasta ja hysteriasta

2005-09-22T17:57:00.000+03:00

STT uutisoi tänään:

Epäilyt Toijalan seudulla tapahtuneesta laajasta lasten hyväksikäytöstä olivat tiedotusvälineissä näkyvästi esillä viime viikonvaihteessa. Poliisin mukaan Toijalan seudulla ei kuitenkaan ole ollut sellaista laajaa hyväksikäyttöä, mistä tiedotusvälineet ovat kertoneet.
Poliisin mukaan teot ovat olleet yksittäisiä eikä näköpiirissäkään ole, että hyväksikäytön mittasuhteet olisivat sellaiset, mitä julkisuudessa on kerrottu.
Tutkinnan aikana poliisin tietoon on tullut vain ne kaksi epäilystä, joiden vuoksi 23-vuotias mies on vangittu. Poliisi aloitti tapauksen tutkinnan kolme viikkoa sitten.

Niinpä.

Pesis voitti oopperan

2005-09-22T11:28:00.000+03:00

Harvinainen tilaisuus eilen: pääsin pelaamaan pesäpalloa täysin joukkuein, oikealla kentällä. Oli NIIN hienoa! Iloa lisäsi se, että moni mukaan kutsuttu pelaaja totesi yllättyneenä ääneen, kuinka kiva pesäpalloa on pelata. Näin hyvä sanoma leviää.

Jouduin luopumaan pesiksen tähden oopperaillasta, mutta ei harmita yhtään. Kyseessä olisi ollut Kansallisoopperan Norma, josta olen kuullut pelkkää huonoa: toteutus on kuulemma massiivisen tylsä. Lisäksi eräs silminnäkijä kertoi eilisillasta, että Normana vieraillut venäläissopraano oli ollut aivan erityisen huono. Korukuviot pelkkää epämääräistä ujeltamista.

Muutamaa pelikaveria huvitti minun viehtymykseni sekä kulttuuriin että urheiluun. Eräskin karju oli oopperasta sitä mieltä, että "hyi saatana".

Päiväkoti ja markkinatalous

2005-09-21T13:15:00.000+03:00

Nyky-yhteiskunta ja etenkin yhteiskunnassa vallalla oleva taloudellinen ajattelu on kovasti käsittelyn alla syksyn uusissa romaaneissa. Voi suorastaan sanoa, että vuosikymmenen vallalla ollut muistelubuumi on kääntymässä yhteiskunnallisuusbuumiksi.

Yksi tämän buumin uutuuksia on esikoiskrijailija Martti Linnan romaani Syysmarkkinat. Se sijoittuu päiväkotin, joka pyörii sponsorirahoilla ja valmentaa tulevia menestyjiä; aikeena on kenties listata päiväkotiketju jossain vaiheessa pörssiinkin.

Ainekset räväkkään satiiriin ovat siis olemassa, mutta Linna ei lähde sille tielle. Kerronta on maltillisen realistista, jopa arkista - ja samalla pelottavan todentuntuista: niskakarvat kohoavat pystyyn sen oivalluksen myötä, että tuossa tilanteessa aletaan pian olla ihan oikeasti. Pedagogia ja lasten hyvinvointi jää armotta kakkoseksi, kun päiväkoteja(kin) viritetään huimaan tuloskuntoon.

Linnan (hieno sukunimi kirjailijalle!) romaanissa talousajattelu on ujuttautunut myös päiväkodin opetussuunnitelmaan. Lapsille opetetaan kaupankäynnin sääntöjä ja voiton kartuttamista, ja pipareita leivotaan euron kuvat silmissä.

Murskavoitto

2005-09-21T09:30:00.000+03:00

Ei ollut Garfieldista minulle vastusta eilen sulkapallokentällä. Voitin 5-1 - mutta sen ainoan hävityn erän hävisin kyllä käsittämättömästi 0-9.

Voiton salaisuus olivat pitkät lyönnit takakentälle, niitä G:n oli pelin edetessä yhä hankalampi palauttaa. Sen sijaan kovat hyökkäyslyönnit tulivat joka kerta takaisin, jätkällä on ihme refleksit.

5-1 tasoitti tilastoja syksyn alusta, ne ovat nyt minun Garfieldin kesken 9-12. G. johtaa yhä.

Wilfred oli taas jossakin ulkomaassa, mutta kirjataan tähän, että viikko sitten hän pieksi Garfield-paran 5-0. Heidän välisensä tilasto W-G 14-3.

Minä ja Wilfred olemme ennättäneet pelata vähän vähemmän keskenämme, W. johtaa 5-1.

Puoli vuotta bloggausta

2005-09-20T16:52:00.000+03:00

Aloitin tämän blogin kokeilumielessä tasan puoli vuotta sitten, maaliskuun 18. päivänä. Sittemmin olen kirjoittanut keskimäärin kahtena päivänä kolmesta, ja lukijoiden käyntejä blogiin on kertynyt kymmenkunta päivittäin.

Kokeilu on nyt valmis, uskon tietäväni, mitä tämä paljonpuhuttu bloggaus tarkoittaa. Se antaa mahdollisuuden elämyksiensä jakamiseen pienen lukijajoukon kanssa, ja myös mielipiteitten vaihtamiseen, joskus. Tai sitten enemmän tai vähemmän hienostuneeseen haistatteluun.

Privaattipäiväkirjasta tämä julkinen kirjoittelu eroaa mm. siinä, että yksityisessä päiväkirjassa ei ole kommenttiosastoa, jossa joku muu voisi ilmoittaa, että muistiin kirjattu mielipide on väärä. Netissä kynnys toisten mielipiteitten - joskus jopa sananvalintojen - mollaamiseen on toisinaan varsin alhainen.

Eilen mietin tämän blogin lopettamista. Koituu tästä kirjoittelusta nimittäin oma stressinsäkin: jo päivän tauon jälkeen korvan taakse hiipii pieni blogipeikko muistuttaman, että pitäisi oikeastaan päivittää. Tämän pitäisi olla kuitenkin harrastus, ja harrastusten olisi syytä rentouttaa ja viihdyttää, ei lisätä paineita. Sitä paitsi blogiin käytetty energia on pois yksityiseltä päiväkirjalta, ja se on oikeasti sääli.

Mutta en minä lopeta. En malta. Tänäänkin, kahden tunnin päästä pelataan sulkapalloa, ja mihin minä tulokset kirjaisin, ellen Kulttuuria ja urheilua -blogiin?!

Suklaatehtaassa

2005-09-18T21:23:00.000+03:00

Lapsena koetut taide-elämykset jättävät usein syvemmän jäljen kuin mikään aikuisuuden kulttuurikokemus.

Niinpä olen aina ollut sitä mieltä, ja olen yhä, että noin 8-vuotiaana lukemani Jali ja suklaatehdas on Roald Dahlin paras kirja. Sen jälkeen on tullut ahmaistua Dahl jos toinenkin, ja lukunautintoja on koettu (etenkin Oswald-enon seurassa), mutta Jalilla ja suklaatehtaalla on aina erityinen asema.

Niinpä kirjasta tehty elokuva piti tietenkin mennä heti katsomaan.

Tällaisessa tilanteessa odotuksenmukainen reaktio olisi kai aika voimakas: elokuva olisi kirjaan kiintyneen katsojan silmissä joko karmaiseva pyhäinhäväistys tai sitten suurenmoinen toiveitten täyttymys.

Mutta kas vain: minulle Tim Burtonin ohjaama Jali ja suklaatehdas oli ihan ookoo elokuva. Ei mikään surkea, mutta ei niin mieletönkään. Kokemus oli miellyttävä, mutta ei sen merkillisempi.

Mutta näin se on yleensäkin: kirjoista tehdyt elokuvaversiot eivät saa minua ryntäilemän seinille, sillä en edellytä, että elokuva jotenkin "toistaisi" kirjan antaman elämyksen. Elokuvan arvo on muualla kuin siinä, miten se pystyy olemaan "uskollinen" pohjana olevalle teokselle; leffalla on omat lakinsa, romaanikerronnalla omansa.

Joskus kuulee sanottavan, että parhaat elokuvat syntyvät keskinkertaisista romaaneista. Tuo ei ole töäysin tota, sillä erät parhaista näkemistäni elokuvista perustuvat hienoihin romaaneihin: nyt ajattelen esim. Peltirumpua, Lolitaa, Olemisen sietämätöntä keveyttä ja Tuntematonta sotilasta.

Mutta näiden elokuvien onnistuneisuus ei johdu siitä, että romaani olisi jotenkin "siirretty" valkokankaalle, vaan siitä että ohjaajalla on ollut vahva näkemys, jonka toteuttamisessa hän on ollut johdonmukainen ja tinkimätön.

Eliitin lajit

2005-09-14T10:12:00.000+03:00

Tennis on vanhastaan nähty rikkaitten harrastuksena. Perusklisee tennisharrastajasta on ikävystynyt, pyntätty amerikkalainen johtajanrouva, joka menee tennistunnin päätteeksi sänkyyn ruskettuneen ja lihaksikkaan tennisopettajansa kanssa.

Suomessa tennisharrastuksella on mm. Jorma Ollilan kasvot.

Sama asetelma toistuu Pirkko Saision uutuusnäytelmässä Virhe, jossa mainostoimiston varapomo ja mahtiasiakkaan omistajan poika lyövät keskiviikkoiltaisin palloa ja yrittävät samalla sopia isoista järjestelyistä.

Samalla näyttämöllä, Kansallisteatterin isolla, esitetään myös Kuningas Learia. Siinä puolestaan golfilla on keskeinen rooli. Gloucesterin herttuako se oli vai kuka, joka mätkii palloja koloon. Golfmaila on vallan ja varakkuuden symboli siinä missä tennismaila nuorekkuuden ja nousujohteisuuden.

Kuinka paljon näillä kliseillä lienee tekemistä todellisuuden kanssa? Käsittääkseni tennis on mainettaan vähemmän elitistinen laji - mutta niin on myös golf: ainakaan JOKAINEN golffari ei ole tärkeilevä äkkirikas tahi puuskuttava isorikas, vaan tunnen myös muutamia duunaripohjalta golffaavia.

Lopuksi: Saision näytelmä on muuten hyvä, mutta terminologiasta huomaa ettei kirjoittaja ole täysin sisällä urheilussa. Tenniksen harrastajat sanovat näytelmässä: "rystylyönti yläkierteellä vasempaan takakulmaan". Ei noin puhuta; tutummalta kuulostaisi "yläkierteinen rystylyönti". Ja mikä ihme on vasen takakulma? Mistä katsoen vasen? Tarkoitettaneen joko vastustajan kämmen- tai rystykulmaa.

Raudaskoski jäi kesken

2005-09-13T17:16:00.000+03:00

Yritin lukea Tiina Raudaskosken esikoisromaania Eberhard Millerin muotokuva. Innostuin kirjasta Suomen Kuvalehden haastattelun pohjalta - Kuviksen Hän-palsta on nimittäin johtotähteni, uskon aina viikon ajan, että Häneksi valittu henkilö on oikeasti merkittävä ihminen.

No, voi tämä Raudaskoski merkittävä kirjailija ollakin, mutta minä en jaksanut hänen romaaniaan. Jo kirjan kansi pursuaa erilaisia elementtejä - ruusuja, kolikoita, piirroksia, Saksan kartta ja koristeellista kaunokirjoitusta. Samaa krumeluuria on sisältökin: koukeroista, keimailevaa kieltä, viljalti huutomerkkejä, tarkoituksetonta poseerausta.

Kylläpä nämä makuasiat ovat kummallisia. Eilen minulle ei kelvannut karu ja asiallinen Maria Peura, tänään vierastan leikkisän romanttista Tiina Raudaskoskea. Mistähän en pidä huomenna?

En innostunut Maria Peurasta

2005-09-12T16:45:00.000+03:00

Maria Peuran toista romaania Valon reunalla on kovasti kehuttu siellä täällä.

En yhdy kehumisiin. Peura kyllä kirjoittaa hyvin, jaarittelematta ja iskevästi ja persoonallisella rytmillä, mutta romaanin yleinen ankeus ei vetoa minuun. Sitä paitsi siinä on vahva ennen luetun tuntu: nuoren tytön ahdistus pohjoissuomalaisessa kylässä on tuttua Mukan, Liksomin ja Helmi Kellokummun kirjoista. (Kellokumpu on aika vähän tunnettu kirjailija, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen!)

Myös Mikael Niemi tulee Peuran romaanista mieleen, etäisenä kuvajaisena. Mutta siinä missä Niemen Vittulajänkä on samalla kertaa synkeä, maaginen ja hulvaton paikka, juuttuu Peura pelkkään yksisilmäiseen synkistelyyn.

En tykännyt.

No huh huh

2005-09-11T19:29:00.000+03:00

Elimistöni tasaantuu pikku hiljaa.

Olen elänyt parin tunnin ajan tuskaisia trillerihetkiä teksti-tv:n ääressä seuraamalla Superpesiksen karsinnan viimeistä kierrosta. (Ennakkotiedoista poiketen en siis lähtenytkään Pohjanmaalle.)

No, kävi hyvin. IPV hävisi oman ottelunsa Ilmajoella, mutta Alajärvi ei kyennyt voittamaan Jyväskylän Kiriä ottelussa, jolla ei ollut Kirille merkitystä ensi kauden kannalta (paitsi se, että voitollaan Kiri sai Alajärven seurakseen ensi kesäksi Ykköspesikseen; häviö olisi merkinnyt IPV:n jäämistä ykköseen.)

Imatra siis palaa ensi vuonna korkeimmalle sarjatasolle. Se on suunnattoman tärkeä asia.

Mutta miksi se on niin tärkeää, mikä tekee yhden palloilujoukkueen menestyksestä näin ohittamattoman valtaisan asian ihmiselle? - Suomalaiset sentään jäävät enimmäkseen henkiin, mutta kuumaverisemmissä maissa saadaan sydänkohtauksia suosikkijoukkueitten edesottamusten takia, ellei suorastaan ammuta pelaajia pyssyillä.

Samastumisen tunne on luja, IPV on osa minua. Kun joukkueella menee huonosti, minulla on kurjaa. Voiton jälkeiset päivät ovat huumaavan euforisia. Mistä tässä oikein on kysymys?

Omakohtaisesta pelaamisesta ei ole kyse, olen pelaillut vähän vasta aikuisvuosina. Lapsena vain satunnaisesti.

Pitkä traditio on yksi selittäjä: olen istunut katsomossa joka kesä nelivuotiaasta saakka. Ensimmäiset mestaruudet tulivat, kun olin noin kymmenvuotias, seuraava menestyskausi osui ikävuosiini 18-25.

Mutta yhtä uskollinen olen ollut silloinkin, kun menestystä ei ole tullut. Teinivuosinani IPV oli kesästä toiseen runkosarjan setsemäs, ja 90-luvulle osui syvä notkahdus pari sarjaporrasta alemmas. Ei tuntunut missään, joka matsi on jännittänyt ja sykähdyttänyt aivan yhä paljon.

Lajina pesäpallo on nerokas, kaikkien sääntöuudistusten jälkeenkin. Se on monipuolinen ja taktinen laji, haastavaa mutta palkitsevaa seurattavaa. Jotkut pitävät sitä hitaana ja jankkaavana - mutta he eivät teidä, mistä puhuvat. Hidas ja käsittämätön on myös Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu vihkiytymättömien silmissä. Joseph Haydnin jousikvartetot ja Charlie Parkerin soolot kuulostavat kaikki samalta, kunnes niihin alkaa perehtyä. Tottumattoman suussa kaikki punaviini on pelkästään hapanta.

Vertaan pesäpalloa tahallani taiteen klassikoihin ja viineihin. Kaikkia yhdistää se, että elämyksiä ja vivahteita on tarjolla loputtomasti sille, joka sallii itsensä ottaa ne vastaan.

Ja sitten niistä tulee intohimo josta haluakaan päästä ikinä irti.

Nimikeskustelu jatkuu

2005-09-10T14:37:00.000+03:00

Anita Konkka ja Leevi Lehto pohtivat omilla tahoillaan kirjailijan oikeutta teoksiensa nimiin.

Konkka lausahtaa varsin kategorisesti, että "kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla".

Olematta kirjailija oletan, että yleistys on liian karkea: aina on olemassa eilen mainitsemani kulttuurisen lainan ajatus. - Ja tietenkin myös rahallisen hyötymisen ajatus. Lienee kuviteltavissa semmoinenkin tilanne, että jonkin kirjan levikki kasvaa, jos sillä on etevästi lainattu tai mukailtu nimi... Ruusun nimi? Kahdeksan veljestä?

Leevi Lehto puolestaan ei neiele luomiden rajoituksia ja on provosoitunut väsäämään "googlerunon" nimeltä Nuoruustango.

Oikeus nimeen?

2005-09-09T11:00:00.000+03:00

Uutiset kertovat, että Anu Kaipainen on närkästynyt Otavalle siitä, että Reijo Mäen kirjalla on sama nimi kuin Kaipaisen runolla ja romaanilla, Nuoruustango.

Kaipainen saattaisi kuulemma olla oikeutettu korvauksiin.

Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.

Yksittäisten sanojen ja ilmauksien suojaaminen copyrightillä tuntuu kulttuurin alueella muutenkin kummalliselta. Ymmärrän sen, että mikä tahansa firma ei saa ottaa nimekseen Alko, kun semmoinen firma jo on; mutta mikä tahansa bändi voi antaa biisilleen nimen The Power of Love, vaikka samannimisiä kappaleita on ennestän jo kymmeniä.

Toisaalta - nyt kun kirjoittaessani alan ajatella - kyllähän persoonallisen nimen lainaaminen oman teoksen nimeksi tuntuu myös kummalliselta, jopa laittomalta. Romaanihenkilön kuolema on jo kirjoitettu, maailmaan ei taitaisi mahtua toista saman nimistä romaania.

Auschwitz vai Ausschwitz?

2005-09-08T15:27:00.000+03:00

Miten Auschwitz kirjoitetaan? Oletan, että yhdellä ässällä, se näyttää tutummalta; äskettäin ilmestyneessä Eric-Emmanuel Schmittin romaanissa Nooan lapsi näkyy kuitenkin olevan käytössä kaksi ässää.

Muilta osin pikku kirja on mainio ja sympaattinen. Tapahtuma-aikana ovat vuodet 1942-44, ja näkökulma pienen belgialaisen juutalaispojan. Poika pelastuu natseilta katolisen hyväntekijän, isä Ponsin avulla.

Olen havainnut monen kirjanystävän harrastavan toista maailmansotaa, ja etenkin natsien teot ovat useille suorastaan pakkomielle. Eräskin pankinjohtaja, 60-luvulla syntynyt mies, näkyi kyselevän yhtenä päivänä salakähmäisesti Hiltusen divarissa, "olisiko hänelle mitään". Sikäli kuin ymmärsin oikein, kyse oli keräilyn kohteena olevasta keskitysleirikirjallisuudesta.

Niin, piti sanomani, että tämä Schmittin pikku kirjanen olisi oivaa luettavaa leirien kauhuilla mässäilijöille. Se kysyy hyviä kysymyksiä ihmisyydestä ja hyvyydestä ja pahuudesta ja uskonnoista paneutumatta tarkkoihin kuvauksiin kidutuksesta ja nöyryyttämisestä.

(Ei pidä ymmärtää väärin. En väitä, että keskitysleirikirjojen harrastava ihminen olisi jotenkin brutaali tai karkea. Älysin vain Schmittiä lukiessa, kuinka kauniilta hyvyys , kun sen taustana on kammottava pahuus."

Tappio, tasapeli ja voitto

2005-09-07T12:18:00.000+03:00

Niinhän siinä kävi, että IPV tyri mahdollisuutensa ja hävisi sunnunaina huonommalleen. Ne olivat ne psyykkiset tekijät.

Nyt on sitten edessä Pohjanmaan matka. Itsekin puntaroin, että jos pyyhältäisi lauantaina Ilmajoelle kärsimään katsomossa, kun IPV yrittää kaataa Koskenkorvaa... Imatralaiset ovat kyllä yleensä pärjänneet aika hyvin Kossun vieraana. Ja nyt paineet ovat muilla kuin IPV:n pojilla, Kossu tappele henkensä edestä putoamista vastaan. Parin viikon takaisen Veikkaaja-lehden arvion mukaan Kossun säilyminen oli 100 %:n varmaa, ja IPV:n nousu 99 %. Niinpä.

Sulkapallokentällä koettin eilen tasapeli, W:n matkatessa pitkin maailmaa minä ja G. pelattiin 4 erää, 2-2. Kauden alusta tilasto näyttää meidän kesken olevan 4-11, minun tappiokseni. Siitä se tasoittuu jouluun mennessä, kääntyy vielä toisin päin.

Ja sitten se voitto: Jarkko Nieminen on jo kahdeksan voitossa Amerikan avoimissa! Huomenna on vastassa Lleyton Hewitt, ja nytpä maistuisi voitto erityisen makealta: olemukseltaan nykivän hermostunut Hewitt on ollut aina mielestäni ärsyttävä ja ylimielinen, Jarkko voisi mileihyvin pudottaa hänet välieristä.

Psyykkiset tekijät

2005-09-04T10:34:00.000+03:00

Tänään, noin kuuden ja puolen tunnin kuluttua, pelataan Superpesiksen karsintasarjan ottelu IPV-Kiri. Tilanne on se, että IPV tarvitsee ottelusta voiton varmistaakseen paikkansa ensi vuodeksi ylimmällä sarjatasolla; Kiri puolestaan on jo menettänt mahdollisuutensa, ottelulla ei ole heille enää merkitystä.

Kysynkin nyt, kumpi hyötyy tästä tilanteesta. Motivaatiotekijät ovat tietenkin IPV:n puolella, mutta miten toimivat muut psyykkiset tekijät? Kipsaako pakkovoitto imatralaisia, vievätkö rennot ja paineettomat jyväskyläläiset voiton?

Tämä tilanne on urheilullisesti aika omituinen, joskin melko usein toistuva. Siis tämä, että toiselle elintärkellä ottelulla ei ole toiselle osapuolelle käytännön merkitystä. Sen PITÄISI olla läpihuutojuttu, mutta ei se taida olla. Olen siis melkein yhtä peloissani kuin viime keskiviikkona ottelun alla.

Kafka souti

2005-09-02T17:23:00.000+03:00

Luen Ernst Pawelin elämäkertaa Franz Kafkasta. Pawel on sosiologi ja aatehistorioitsija, jossain märin myös psykoanalyytikko - joskin viimeksimainittua suuntausta hän harjoittaa lähinnä kiistääkseen Kafkaan liittyviä uskomuksia. Kafkan isä ei ollut semmoinen hirviö, joksi Kafka hänet on kuvannut, Pawel todistelee; mutta elämäkerturi lisää tähän, että olennaista on se että Kafka uskoi omiin muistoihinsa, ei se, mitä todella tapahtui.

Yksi Kafkaan liittyvä uskomus on mielikuva hintelästä hiirulaisesta, joka ei ollut koskaan missään tekemisissä liikunnan kanssa. Se, sekään, ei pidä paikkaansa. Kafka harrasti soutamista!

No, ei pidä kuvitella liikoja. Soutelusta huolimatta tohtori Kafka oli myös kelmeä virkamies, luulosairas ja sulkeutunut heppu. (Eikä kunnon tohtori juuri millään mittapuulla: Pawel todistaa huolellisesti, että Kafkan käymä Prahan saksalainen yliopisto oli tasoltaan skandaalimaisen surkea. "Prahan tohtori" taisi olla tuohon aikaan "Upsalan ekonomin" vastine.)

Juokseminen ja filosofia

2005-09-01T17:08:00.000+03:00

Näkyy ilmestyneen semmoinen kirja kuin Juoksemisen filosofia, tekijä on Tapio Koski. Kiiltomadossa on kirjasta Jouni Tossavaisen arvostelu.

En ole lukenut kirjaa, joten olen erittäin pätevä pohtimaan, onko kyseessä humpuuki vai ei. Miten niin juoksemisen filosofia? Mitä filosofista on siinä, että rientää nopeasti paikasta toiseen ja hengästyy tämän rientämisen tähden?

Itse kävin tänään isäni kanssa lenkillä eteläkarjalaisessa maalaismaisemassa. Käveltiin reippaasti, otettiin aika ajoin juoksupyrähdys.

Havainto: juokseminen yhdistää. Kaksi salskeaa miestä juoksee rinta rinnan jopa usean minuutin pyrähdyksiä. Sen jälkeen tietää olleensa kovassa paikassa ja selvinneensä.

Toinen havainto:juostessa ajattelee eri tavalla kuin muulloin. On siinä jotain meditatiivista, askelten rytmi ja keuhkojen poltto toisaalta kaventaa ajatusmaailmaa, toisaalta tekee sen intensiivisemmäksi.

Kolmas havainto: juostessa tuntee olevansa ruumiillisempi kuin lähes milloinkaan muulloin. Oma kuolevaisuus, iän karttuminen, mahdollinen viehätysvoima ja sen rapistuminen, fyysinen suoriutuminen, elämän voitot ja tappiot - kaikki tämä tulee juostessa niin sanotusti lihaksi.

Pesiksessä tinnitys jäävistyy

2005-09-01T12:00:00.000+03:00

Voi kauhistus, joko olen maininnut, että Superpesiksen karsintasarja on tuskallisen jännittävä. Onneksi, ihmeen kautta, IPV löysi eilen Vimpeliä vastaan itsensä ja väänsi upean, suurenmoisen, riemastuttavan voiton.

Kotiutuskisassa koettiin yksi imatralaisen pesäpallohistorian hienoimmista hetkistä, kun IPV tuli omalla vuorolaan sisään. Vimpeli oli saanut suhteellisen huonoilla lyönneillä kolme juoksua, mikä tuntui todella paljolta. Mutta IPV:n lyönnit aloittanut Toni Laakso löi kolmannellaan kunnarin Vimpelin kolmoskopparin takaa, ottelun äärimmäisen hyvin pelanneen Markus Salmenaution tontilta. Näin tilanne olikin jo ensimmäisen parin jälkeen 2-3, ja sitten IPV:n kaksi seuraavaa lyöjää Ranta ja Keskinen ottivat varmoilla välilyönneillä tarvittavat juoksut. Parhaita kotiuttajia Lehtolaa ja Kontista ei edes tarvittu.

No, IPV:n nousu mestarussarjaan ei ole vielä varma. Ensi sunnuntaina pitäisi vielä voittaa Jyväskylän Kiri, joka menetti eilen teoreettisetkin mahdollisuutensa, kun SMJ sai napatuksi Kiriltä yhden pisteen.

Melkoisen jännittäviä vaiheita koettiin eilen myös Superin välierissä, ja nyt tapahtuu sitten semmoinenkin ihme että Nurmon Jymy pelaa loppuottelussa. Ihan piristävää, että Sotkamo saatiin pitkästä aikaa ulos finaaleista. Idän ihmisenä toivon tietenkin Kiteelle kultaa.

Veitsiä kurkuilla

2005-08-31T11:25:00.000+03:00

Eilen sulkapallon jälkeen keskusteltiin Wilfredin kanssa niistä tapauksista, kun joukkue tahi pelaaja on noussut kuilun partaalta voittoon. Muisteltiin muun muassa Suomen jääkiekkomaajoukkuetta Calgaryssa 1988 - silloin taisi olla edessä pakkovoitto Neuvostoliitosta, jos mitaleille mielitään, ja se voittohan sitten otettiin.

No, samana iltana Suomen aikaa sitten Jarkko Nieminen oli veisti kurkulla US Openissa. Hän oli hävinnyt neljännen erän 0-6 ja oli ratkaisuerää 0-4 tappiolla - ja nousi lopulta ällistyttävästi voittoon. Huh!

IPV kohtaa tänään Vimpelin superpesiskarsinnassa, ja jos tulee tappio, aletaan olla todellisissa vaikeuksissa. Pelottaa ihan. Joukkue on nyt niin hyvä, että se kuuluisi ilman muuta ylimmälle sarjatasolle, mutta jotenkin käsittämättömästi pojat ovat pelanneet kesän tehottomimmat ottelunsa juuri karsinnoissa, kun olsii pitänyt olla parhaimmillaan. Karmeaa. Pelottaa.

Eilen pelattiin siis sulkapalloakin. Lyhyitä eriä, paljon murskavoittoja. Tulokset:

Minä-Wilfred 1-3 (kauden alusta 1-5)
Minä- Garfield 1-2 (2-9)
W-G 3-0 (9-3)

Jalkapallotehdas

2005-08-29T10:18:00.000+03:00

Katsoin eilen Nick Loven elokuvan Football Factory. Se on raaka ja repivä, ja samalla kertaa hauska ja hulvaton elokuva jalkapalloväkivallasta. Leffaa ei ole suotta verrattu Trainspottingiin - molemmat rakentuvat itsetuohoisen sisäpiiriläisen itseironiselle tilitykselle.

Leffan keskusjenginä on joukko Chelsean faneja. Fanina oleminen merkitsee riidan haastamista ja toisten ihmisten hakkaamista. Ohjaajan oivallus on siinä, että elokuvassa ei ole yhtään kuvaa jalkapallon pelaamisesta, eivätkä mukana heiluvat tyypit puhu jalkapallosta sanaakaan. He jauhavat ainoastaan joukkueitten kannattamisesta.

Jalkapallohuliganismi on käsittämätön ilmiö, eikä tämäkään elokuva tee siitä lainkaan helpommin käsitettävää. Pohja on selvästi sosiaalinen - on hienoa kuulua jengin. Ja epäilemättä myös biologialla, uroitten tarpeella taistella, on osuutensa.

Elokuvasta kannattaa mainita myös päähenkilön isoisä William, joka on sotaveteraani ja olutsieppo. Rasistiset taksikuskit ja väkivaltaiset huligaanit ovat kunnioittavinaan veteraaneja ja toimivinaan heidän nimissään. Moinen ottaa Williamia pahasti pannuun. Hän pitää rasisteja ja nyrkinheiluttajia vihonviimeisinä luusereina.

Pesäpallo uuteen uskoon?

2005-08-26T17:58:00.000+03:00

Mitä hittoa. Luin Savon Sanomista (jep, Savon Sanomista), että pesisherrat suunnittelevat taas uusia rajuja sääntömuutoksia.

Hurjin uudistus olisi semmoinen, että vuoro ei katkeaisikaan kolmeen paloon, vaan peli etenisi aina niin, että joukkueen kaikki 12 pelaajaa käyvät lyömässä ja sitten tulee vuoronvaihto.

Tällä halutaan kuulemma paikata sitä muutaman vuoden vanhaa sääntöä, joka mahdollistaa lyöjien välistä jättämisen, jos kenttä on tyhjä.

Välistäjättösääntö onkin tosi typerä, oikein tyhmä. Muta miksi epäonnistunut sääntö yritetään paikata uudella sääntömuutoksella, eikö kenelläkään siellä pesäpalloliitossa ole rohkeutta palata vanhoihin sääntöihin, missään asiassa?

(Jos minulta kysyttäisiin, niin jaksopelikin peruttaisiin ja palattaisiin yhdeksään vuoropariin... )

Jatkan 12 lyöjän säännön pohtimista sulateltuani sitä tovin. Siitä saattaa löytyä jotain positiivistakin, kuten se, että laveamman ja tasaisemman materiaalin omaava joukkue olisi uuden säännön myötä vahvemmilla kuin parin tähden varaan rakennetut yhdistelmät.

Asemapäällikkö

2005-08-25T15:18:00.000+03:00

Katsottin eilen DVD:ltä Sation Agent. Eri symppis elokuva, näyttelijänä tunnetun (tai "tunnetun") Thomas MacCarthyn tähän mennessä ainoa käsikirjoitus- ja ohjaustyö.

Tarina kertoo yksinäisestä kääpiöstä, joka perii vanhan rautatieaseman New Jerseyn syrjäseuduilla. Hän haluaisi olla yksin, mutta tutustuu kuitenkin pariin paikalliseen ihmiseen. Seuraa ihmissuhdekriisejä, ja lopuksi kääpiö myöntää että häntä nyppii olla kääpiö, ja tämän myöntämisen myötä asiat muuttuvat paremmiksi ja hänestä tulee mukavampi muille.

Kuulostaa sympaattiselta taide-elokuvalta, ja sellainen se olikin. Ei räjähtele, ei ajeta autolla lujaa. Tissejäkään ei vilauteta, mutta nauraa sentään saa. Erinomainen elokuva tässä lajissa.

Haanpää ja urheilu

2005-08-24T13:14:00.000+03:00

Olen lukenut Pentti Haanpään kirjeitä, ne ilmestyivä loppukesästä Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittamina.

Tämmöinen kokoelma on melankolisella tavalla nostalgista luettavaa. Vanhojen kirjeitten lukeminen tekee tietoiseksi siitä, että meidän ajastamme ei juurikaan jää tällaisia dokumentteja ihmisten kommunikaatiosta. Niin suuri osa viestinnästä tapahtuu sähköisillä vempaimilla, katoavasti.

Haanpää oli yksi Suomen parhaista kirjailijoista, hän on suora linkki Aleksis Kivestä Väinö Linnaan.

Hän oli nykyajan silmin myös 30-luvun modernein kirjoittaja - Haanpään proosa on pudasta ja kirkasta, vaikka Veijo Meret ja kumppanit keksivät tämän puhtauden vasta 20 vuotta myöhemmin. Jos lukee ketä tahansa muuta 30-luvun prosaista - Sillanpäätä, Helvi Hämäläistä, Vaaskivestä puhumattakaan - joutuu "kääntämään" tekstin päässään nykykielelle, puhdistamaan ilmaisun ajalle tyypillisestä juhlallisuudesta ja patetiasta. Haanpäätä ei tarvitse pudistaa mistään.

Haanpää oli urheilumiehiä, mikä on tietysti hauskaa meistä kaikista kulttuuriurheilijoista. Pääskynen -lehden kyselypalstalla nuori Pentti Haanpää, juuri 16 täyttänyt, vastasi kysymykseen "Montako nidosta sinulla on kirjastossasi ja mikä on sen parhain kirja?"

Minulla on 73 kirjaa. Mikä niistä on paras, sitä en luullakseni pysty ratkaisemaan. "Urheiluhulluna" pidän tietysti Pihkalan "Urheilun opasta" parhaimpana.

Haanpää oli koko ikänsä erittäin suhteellisuudentajuinen ihminen. Pahimman koohotuksen aikana hän joutui siitä myös kärsimään. Suhteellisuudentaju näkyy hauskasti jo tuosta varhaisesta lausunnosta - hän pitää erillään toisistaan sen, mikä hänen kirjoistaan objektiivisesti on paras, ja mitä hän itse pitää parhaimpana.

Voittoputki auki

2005-08-23T20:18:00.000+03:00

Sulkapallokausi jatkuu hiukan sekavissa merkeissä. Itse olin oikein huono viimeiseen erään asti, mutta sitten jokin muuttui...

tulokset:

minä-Wilfred 0-2 (kauden alusta 0-2)
minä-Garfield 1-2 (1-7)
W-G 1-2 (6-3)

Jarretin Keijo

2005-08-23T14:11:00.000+03:00

Suurin suosikkini elävien jazz-muusikoitten joukossa, pianisti Keith Jarrett näkyy menestyneen Down Beatin kriitikkoäänestyksessä. Keke voitti pianistien sarjan, ja hänen suurenmoinen Standards Trionsa voitti akustisten yhtyeitten äänestyksen.

Ja koska uudessa Down Beatissa on kansijuttuna Keke J:n haastattelu, lehti piti tietysti ostaa.

Jarrett - joka oli 90-luvulla vuosikaudet soittamatta ja tekemättä mitään oudon kroonisen uupumussyndrooman takia - esiintyy haastattelussa rentona ja iloisena. Hän myös sanoo, että uusin levy on hänen merkittävin levynsä.

Niinhän muusikot aina sanovat, joka kerta. Mutta tällä kertaa tunnen halua uskoa. K. J. perustelee Japanissa äänitetyn, kokonaan improvisoidun live-soolo-tuplansa olevan hänelle täysin uudenlaista musiikkia. Hän on onnistunut vapautumaan kaikesta mitä hän on ennestään tiennyt, mihin hän on tottunut, miten hän on ajatellut musiikin rakentuvan. Jäljellä on jonkinlainen zeniläinen puhdas, hetkessä tapahtuva improvisaatio.

Tämä Radiance-levy täytyy kai hankkia. En usko, että se voisi olla minun oma suosikkini KJ:n levyjen joukossa - triolevyt ovat niin ylittämättömän hyviä - mutta täytyyhän ihmisen nyt omistaa levy, johon tekijä uskoo niin lujasti kuin Keijo vakuuttaa uskovansa.

Kuka voitti tulituksen?

2005-08-20T16:55:00.000+03:00

Kulttuuri ja kilvoittelu valaisivat eilisiltana Helsingin taivaan. Olivat järjestäneet ilotulituksen SM-kisat, ja sitähän me tietysti mentiin Kaivopuiston rantaan katsomaan.

Kilpailun teemana oli kuulemma Krimin sota, takoihan Engelsmanni tykeillään kisapaikkaa Suomenlinnaa lähes päivälleen 150 vuotta sitten. Sotaisa aihe ei kohotuttanut juuri kenenkään kulmakarvoja - luultavasti siksi, että aikaa on kulunut riittävästi. Oletan, että teema "Punavangin kaipuu" vuoden 1918 kunniaksi tai "Nagasagi" vuotta 1945 muistellen eivät vielä kelpaa ilotulituksen aiheeksi. No, sadan vuoden päästä sitten.

Viidestä kilpailijasta mielestäni kolmas ja viides onnistuivat parhaiten tavoittamaan teeman - siis savuisan sotaisuuden, räiskähtelyn ja jylhyyden. Muut kolme näyttivät lähinnä tavallisilta ilotulituksilta, toki varsin hyvin rytmitetyiltä. Neljännen kilpailijan suosimat sydänkyuviot olivat varmaan vaikeita saada aikaan, mutta minusta ne olivat ällöttävän mauttomia. Ja miten ne liityivät Krimin sotaan?

Kilpailu oli kuulemma tv-kanava Nelosen järjestämä. Samaan konserniin kuuluva helsinkiläislehti HS raportoi tänään kilpailusta ja kertoi myös tulokset. Ystävällisesti ilmoitettiin, minkä nimisen yhtiön järjestämä tulitus oli valittu voittajaksi.

Mutta tuommoinen uutisointi ei kerro tulituksen nähneelle olennaista: mikä esitys voitti? Emme me rannassa istuskelleet kuulleet mistään, mikä firma on kulloinkin vuorossa, ja vaikka olisimme kuulleetkin, emme muistaisi sitä enää aamulla. Olisi ollut asiallista journalismia kertoa, kuka tulitti milläkin numerolla.

No, eihän tämä ole varmaankaan suomalaisen journalismin kaikkein polttavin ongelma tällä hetkellä. Huonosti hoidettu kuitenkin.

Karmiva karsinta

2005-08-18T11:35:00.000+03:00

Superpesiksen nousukarsinnat alkoivat sitten eilen.

Etukäteen Veikkaaja-lehti arvioi, että Seinäjoki putoaa 99 %:n varmuudella, ja että Imatra puolestaan on se 99 %:n nousija. Mutta kun urheilu on semmoista, ettei noin varmoja asioita ole; ja eilinen nitro-ottelu Imatralla (jota seurasin lopulta vian teksti-tv:stä, en ehtinyt paikan päälle kylmään ja sateiseen Linnalaan) osoitti, että karsintasarja on ns. oma maailmansa. IPV väänsi lopulta voiton, mutta äärimmäisen nihkeän. SMJ vei jälkimmäisen jakson, ksäittääkseni viimeisen vuoron viimeisen lyöjän suorituksella... Se siitä prosenttilaskusta.

Kimurantti on karsintasarja muutenkin: yksikään joukkue ei saanut täyttä kolmea pistettä, ja ykkössarjalaiset Kankaanpää ja Alajärvi ottivat kaksi pistettä superissa rutinoituneilta Kouvolalta ja Vimpeliltä.

Niin että miten tahansa saattaa käydä. Hirvittää... Kyllä IPV:n kuuluisi nousta Superiin, on se pelillisesti niin hyvä porukka.

Veikkaukseni - joka sisältää myös toiveita - on, että Koskenkorva ja Kouvola säilyttävät paikkansa, ja IPV ja Kiri nousevat. Mutta tähän veikkaukseen sisältyy vahva Pohjanmaa-antipatia, merkitsisihän se sekä Seinäjoen että Vimpelin putoamista, ja Alajärven jäämistä Ykköseen...

Count Basie, aito asie

2005-08-17T11:27:00.000+03:00

(Keski-ikäiset lukijat äkännevät otsikon mukailevan älykkäästi 15 vuoden takaista Radiomafian mainosta...)

Count Basie Orchestra vieraili eilen Helsingissä. Sitähän piti mennä kuulemaan, silläkin uhalla että illan sulkapallo jäi minulta pelaamatta. (W & G, miten meni?) On tuommoinen Amerikan meininki näillä pituusasteilla sen verran harvinaista.

Ja mikäs siinä, mukavahan osaavaa big bandia oli kuunnella. On pojilla sektiosoitto hallussa, ja orkesterin legendaarin komppiosasto oli maineensa veroinen. Etenkin rumpali oli mainio, soittamisen ilo ja eläväisyys yhdistyi tasapainoisesti show-meininkiin. Mies ilmeili ja elehti kuin sarjakuvahahmo, mutta soitti niin hyvin, että pelleily ei mennyt överiksi.

Saa nähdä, haukkuuko joku hourupäinen kriitikko tuon konsertin pölyiseksi museojatsiksi. Joillekin kun ei kelpaa mikään, mikä haiskahtaa traditionaaliselta. (Kumma juttu, että klassisella puolella Mozartit ja Bachit ovat arvossaan, ei siellä kukaan vinoile, että "johan nämä fuugat kuultiin 60-luvulla".)

Finlandia-talo oli täynnä väkeä, mikä on jotenkin lohdullista. On jazzilla sentään yleisöpohjaa, jonkun verran, kuitenkin.

Mutta F-talon kuuluisa akustiikka teki pahojaan myös tällaiselle musiikille. Tai sitten miksaaja ei osannut miksata big bandia. Diskantti kuului aivan liian kovaa ja puuroisesti, eikä solistien tekemisistä saanut kunnolla selvää.

Mutta ei se mitään, bändi soitti erinomaisen etevästi ja kyllä tuollaista selkeää big band -jazzia kuuntelee mielikseen yhden parituntisen tuolloin tällöin.

Joukkoliikenne on roistojen käsissä

2005-08-16T16:14:00.000+03:00

Nonni,
kesä on ohi siltä osin, että huomenna on edessä kesäauton palautus. Kilometrejä kertyi 6 viikon aikana tuommoiset 5500; se on noin 1300 km vähemmän kuin tästä Maan keskipisteeseen.

Näissä merkeissä ostin eilen rutkasti aikaa HKL:n matkakorttiin. Vapaa matkustusoikeus ensi kesäkuun 2. päivään asti (se on sateinen perjantai; seuraavana päivänä on parempi ilma, voi jo liikkua pyörällä) maksoi 356 euroa. Ei ole paljon.

Joukkoliikenteen käyttäminen on halpaa, mutta olen seurannut kauhistuksen tuntein HKL:n suunnitelmia nostaa lippujen hintoja kymmenillä prosenteilla.

Mistä hemmetistä on kysymys siinä, kun julkista liikennettä on ruvettu arvioimaan taloudellisen kannattavuuden mittareilla? HKL (ja turmion tielle ajettu VR) supistavat toimintansa tällä näkymällä ainoastaan ruuhka-aikoihin ja kaikkein liikennöidyimmille reiteille. Epäilemättä Kolmosen ratikat ja Tampere-Helsinki junavuorot tuottavat liikennöijälle rahaa.

Mutta kun julkisessa liikenteessä on kysymys palvelusta eikä bisneksestä. Sivistysvaltion pitää järjestää kansalaisille halpa ja toimiva mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen. Piste.

Valtio, joka tekee joukkoliikenteestä bisneksen, on roistovaltio. Rahan nyhtäminen liikkumisesta johtaa joukkoliikenteen kurjistumiseen, autoistumisen kiihtymiseen, ankaraan ruuhkautumiseen ja vakaviin ympäristöhaittoihin. Tähän tulokseen johtaa kenen tahansa ajattelevan ihmisen alkeellinen järkeily.

Syvän kurkun mustinmenetys

2005-08-15T23:31:00.000+03:00

No niin, nyt olen taas sivistyneessä maailmassa ja tietokoneen äärellä. Huittisissa pitävät kirjastoaan kiinni viikonloppuisin.

Lupasin kommentoida Woodwardin kirjaa Syvästä kurkusta.

Mielenkiintoinen kirja, ensinnäkin. On kiintoisaa, kun tutkiva sankarireportteri paljastaa suhteensa tärkeimpään (?) lähteeseensä sekä sen, kuinka epävarmalla pohjalla ja inhimillisien heikkouksien leimaama tuo suhde on ajoittain ollut. Kyse ei ollut suinkaan siitä, että Felt ja Woodward olisivat olleet kavereita, joilla olisi ollut yhteinen tavoite tiedon julkistamisessa.

Ei, Woodward ei tiedä tänäkään päivänä, miksi FBI:n kakkosmies Mark Felt halusi vuotaa tietonsa Washington Postille. Eikä tuli tietämäänkään, sillä Mr. Felt on dementian runtelema vanhus, joka ei tiedä olleensa Syvä Kurkku.

Tämä dementia tuo Woodwardin kirjaan sen kiinnostavimman ulottuvuuden. Feltin kanssa on aikoinaan sovittu, että hänen henkilöllisyyttään ei missään oloissa paljasteta ennen hänen kuolemaansa. No, Woodward piti sopimuksesta kiinni loppuun saakka, mutta viime vuosina, Feltin muistin murentuessa, hän pohti tätä lähdesuojaa hyvin ankarasti. Mitä tehdä? Ratkaisu tuli lopulta ulkopuolelta, kun Feltin lähipiiri sai asiasta vihiä ja vuoti sen julkisuuteen. (Rahan toivossa? Nykyaikainen perusreaktiohan kaikkeen yllättävään on yleensä sama: kuka tästä hyötyy?)

(Sivumennen: Deep Throat ei koskaan sanonut kuuluisaa lausetta "Follow the money." Sisällöllisesti tuollainen vihje tuli toki annetuksi, mutta toisin kuin luullaan, tuota lausetta ei koskaan käytetty.)

Woodwardin suhde Feltiin oli monin muinkin tavoin kiintoisa. 70-luvun mittaan he joutuivat eri puolille, kun Felt joutui vaikeuksiin, syytteeseenkin, omien toimiensa tähden, ja Woodward joutui raportoimaan asiasta. Sittemmin he eivät olleet tekemisissä juuri lainkaan ennen 90-lukua, jolloin Felt olikin jo dementoitunut vanhus.

Monet asiat jäivät iäksi selvittämättä. Yleisellä tasolla tärkein kysymys on miksi: Mikä sai Feltin vuotamaan? Mutta yksityisellä tasolla Woodward on liikuttavan inhimillinen: Mitä Mark Felt ajattelee minusta, arvostaako hän minua vai kantaako kaunaa?

The Secret Man ei ole faktoiltaan kovimpia Woodwardin kirjoja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on pikemminkin tunnelmapala, täydennysosa 70-luvun Watergate-kirjoihin. Ja tietenkin se on myös tärkeä puheenvuoro juuri nyt vellovaan lähdesuojakeskusteluun - toivottavsti amerikassa (ja kaikkialla) kuunnellaan tarkasti, mitä tutkivan journalismin veteraanilla on sanottavanaan lähteitten ja journalisien välisestä luottamuksesta.

Hullu mies

2005-08-12T11:54:00.000+03:00

Olen Huittisissa viettämässä muutaman lomapäivän. Sanonnan mukaan täkäläiset hullut syövät enemmän kuin tienaavat.

Myös naapurikuntiin liittyy sympaattisia sanontoja. "’Piru oot jos Porist oot, koko perkele jos Kokemäeltä." Satakuntalaiset eivät ole kuuluja empaattisuudestaan.

Näin käy, kun ryhtyy päivittämään blogiaan vain siksi, että sattui pääsemään paikallisen kirjaston päätteelle, vailla mitään sanottavaa.

Mutta pian aloitan Bob Woodwardin kirjan The Secret Man, jossa hän kertoo oman, ensi käden näkemyksensä Watergate-vuotajasta. Saa nähdä, kuinka hyvin totuus vastaa All The Presidents Men -kirjan ja elokuvan salamyhkäisiä kohtaamisia öisessä parkkihallissa.

Viini ei huonone viikossa

2005-08-10T09:53:00.000+03:00

Ällistyttävä elämys.

Olin toki tiennyt, ettei avattua viinipulloa tarvitse juoda heti, ellei välttämättä halua (usein kyllä haluaa). Tiesin, että kun pullon pumppaa tyhjäksi ilmasta ja panee sen jääkaappiin, se säilyy hyvänä monta päivää.

Eilisiltainen kokemus - lasi vuosikerran 1999 Larochen 1er Cru Chablista - oli silti kertakaikkiaan yllättävä. Pullo oli avattu 7 päivää aiemmin ja puolittain unohtunut jääkaappiin; ja viini oli lähes samassa kunnossa kuin avatessa. Oli se toki menettänyt hivenen terävintä hapokkuuttaan, lievä latteus vallitsi, mutta perusluonne oli tallella, pyöreä hedelmäisyys ja pitkän pullokypsytyksen tuoma aromaattisuus.

Kerralla on kiva juoda enemmän, se on totta. Mutta näin, pitemmän ajan kuluessa, samasta arvopullosta saa kyllä enemmän irti, useampia elämyksiä.

0-5

2005-08-09T21:24:00.000+03:00

Sulkapallokausi alkoi mitä mainioimmin: parannettavaa jäi niin paljon, että ensi kerralla en VOI muuta kuin parantaa!

Oltiin kahdestaan Garfield "The Wall" Garfieldin kanssa, ja jotenkin ihmeellisesti hän voitti kaikki viisi erää. Jokaisen. Ja vielä suhteellisen helposti.

Mutta ei tässä mitään, näitä sattuu. Jäipähän jotain parannettavaa.

Ensi kerralla aion myös liikkua pelin aikana.

Porno-Heli?

2005-08-09T09:53:00.000+03:00

Koska tämän blogin nimi on mikä on, ei tuota Heli Koivula-Krugerin tulossa olevaa kirjaa kai voi jättää kommentoimatta.

Uutiset siis kertovat tänään, että entinen pituushyppääjä (vai kolmiloikkaaja? Vai molemmat?) jatkaa uraansa julkaisemalla eroottisen romaanin urheilijaneitosten keskinäisestä rakkaudesta.

Tätä uutisointia näyttää seuraavan varsinainen mediapillastus.

Ei ihme. Onhan Heli K-K nätti tyttö, jota totuttiin kuvaamaan eri suunnasta kuin muita pituushyppääjiä: perinteinen pituushyppykuva on otettu sivulta, mutta Heliä kuvattiin aina edestä, jalkojen väliin tähdäten. Aina. (No okei, Googlen kuvahaku ei vahvista tätä väitettä, mutta tämä onkin nimimerkin suojista kirjotettu blogi, jossa saa liioitella ja kärjistää niin paljon kuin huvittaa, sillä kyse on kansalaisjournalismista ja sananvapaudesta!)

Kaikkien huulilla on nyt tietenkin sama kysymys: Kertooko Heli KooKoon tuleva kirja Suomen kirjallisuusmaailman rappiosta?

Kirjaa lukematta ja sen syntyhistoriaa tuntematta vastaan, että kertoo ja ei.

Rappiota on se, että perinteikäs mahtikustantamo Otava on ennestäänkin hivenen tuuliajolla kotimaisen kirjallisuuden suhteen. Sieltä on tullut jos jonkinlaista ihmissuhdesoppaa ihan kunniallisissa kansissa - eikä tämä julkkisurheilijan seksiromaani korjaa tilannetta ollenkaan.

Toisaalta, onhan näitä nähty ennenkin. Maaherra Hannele Pokalla teetettiin joitakin vuosia sitten lappilainen erotiikkapläjäys estyneitten tätien tarpeita tyydyttämään. Tarina kertoo - ja tämä ei välttämättä ole totta, mutta näin olen kuullut - että kustantaja kehotti Pokkaa lisäämään käsikirjoitukseen rohkeita kohtauksia, jotta kirjasta tulisi "parempi". Niin että ei mitään uutta.

Mutta kolmanneksi:

Mitä jos Heli Koon kirja onkin hyvä? Mitä jos se on kiinnostavasti etenevä, taidokkaasti tiivistyvä rakkauskertomus, joka askarruttaa lukijaa vielä kirjan päätyttyäkin? Mitä jos se on sympaattinen ja raikkaasti uudenlainen urheiluromaani, joka antaa vapauttavaa lohtua tuhansille lesbouttaan salailleille urheilijatytöille?

Eli millä hemmetin oikeudella minä esitän tässä nälvintää kirjasta, josta en ole vielä lukenut edes alkulausetta?

Bossa nova ja linnunrata

2005-08-08T18:04:00.000+03:00

Pienistä palasista voi kasvaa suuria elämyksiä.

Ajettiin eilen Rouvan kanssa Kaivopuiston rantaan. Radiossa soi Jake Nymanin Onnenpäivä, teemana bossa nova. Siinä me sitten istuttiin ja katseltiin merelle, ja tapahtumaa säesyivät Stan Getz ja portugalinkieliset lauluosuudet. Täydellistä.

Illalla piipahdettiin Kinopalatsiin katsomaan Linnunradan käsikirja liftareille. Ei se huono ollut, mutta jotenkin olin odottanut jotain... toisella tavalla laadukasta? Luultavasti, näin jälkeenpäin analysoiden, olin kuvitellut leffaa enemmän Monty Python -henkiseksi, kun se oli sittenkin lähempänä Mel Brooksia. Selventääköhän tämä asiaa yhtään?

Li?

2005-08-07T21:51:00.000+03:00

Ykköspesiksen runkosarja saatiin sitten päätökseen. Imatra voitti ylivoimaisesti, ja IPV:n pojat nappasivat kärkipaikan myös joka sortin tilastoissa. Hyvältä tuntuu.

Ylen teksti-tv:ssä kerrotaan tänään pesiksen jatko-ohjelmasta. Siellä esiintyy, kolmeen kertaan , semmoinen joukkue kuin "Li".

Tämän verran on yleissivistystä YLEn urheiluosaston tekstittelijällä. Hän luulee näkevänsä sanan "Li" ja uskoo luuloonsa, ei tarkasta mistään. Vaikka lähin kollega, kahvilan kassa, kuka tahansa olisi kertonut hänelle, että Li-nimistä kuntaa ei Suomessa ole. Ii on.

Haminalla on hieno kenttä

2005-08-04T11:11:00.000+03:00

Kävin eilen Haminassa pesäpallo-ottelussa. Imatran pojat ottivat taas voiton näytöstyyliin, juoksuin 0-12 ja 0-3. IPV:n sisäpeli ei ollut toisella jaksolla oikein uomissaan, mutta ulkopeli täyttä rautaa. Imatralaisten otteissa ilahdutti erityisesti se, että seuran omat nuoret kasvatit, Toni Laakso, Sampo Suhonen ja Tuomo Melto, pelasivat vallan erinomaisen ottelun. Leveää materiaalia tarvitaan, kun tositaistelu sarjanoususta pian alkaa.

Haminan kentällä olin enimmäistä kertaa. Ja sepä onkin hieno kenttä! Vanhan linnoituksen kupeessa on hyvä tunnelma, ja läpilyönneille on paljon tilaa. Kyllä pesäpalloon kuuluu se, että jos pallo lipsahtaa ulkopelaajalta, se menee kauas.

Imatrallakin on hyvä ja avara kenttä, mutta takarajan taakse sijoitetut mainokset tekevät tilanteen epäreiluksi, kun hyväkin läpilyönti saattaa kimmahtaa mainostauluista takaisin.

Lisäksi Haminassa katsomot ovat jossain määrin lähempänä kenttää kuin Imatralla - ja tämä onkin Imatran Linnalan suurin heikkous. Talvisen jääpalloilun takia kiinteät katsomot on rakennettu perin kauas kentästä. Tunnelma Linnalassa olisi huomattavasti tiiviimpi, jos katsomot saisi reipaasti lähemmäs kenttää.

Toinen vaihtoehto tunnelman nostamiseksi olisi yleisömäärin välitön nelinkertaistaminen tuonne kahden tuhannen katsojan päälle. Miten se tehtäisiin?

Pohjoisia dekkarikliseitä

2005-08-03T10:25:00.000+03:00

Otava on löytänyt Ruåtsista uuden dekkaristitähden, Åsa Larssonin. Tuntuvat olevan löydöstään kovin innoissaan, ja mikäs on ollessa: ruotsista tulevaa jännityskirjallisuutta on tällä hetkellä tavattoman helppo myydä.

Larssonin ensimmäinen dekkari on nimeltään Aurinkomyrsky. Se alkaa siitä, että Kiirunassa toimivan uskonnollisen hurmosliikkeen julkkisjohtaja murhataan keskellä liikkeen omaa kirkkoa.

Romaani on oikein sujuvasti kirjoitettu, en epäile yhtään etteikö siitä tulisi yhtä syksyn myyntimenestyksistä.

Itse en kuitenkaan ole siitä erityisen innoissani, sillä tarina ja henkilöt pursuavat yllätyksettömiä itsestäänselvyyksiä.

Uskonnollisen hurmoksen ja lappilaisen maiseman liittyminen toisiinsa on tietenkin kliseiden klisee. Ja arvatkaapa, ovatko liikkeen johtomiehet ahneita ja irstaita pikku nilkkejä; kertyykö uskovaisilta kerätty mammona johtajien taskuun; onko pikkukaupungin asukkailla sitä synkemmät salaisuudet, mitä siistimmäksi ulkokuori on puunattu; onko päähenkilö entinen seurakunnan jäsen, joka palaa kotiseudulleen ja saa ylleen ankaran paheksunnan; liittyykö rikosten selvittelyyn julkisuushakuinen pomo, joka ottaa kunnian muiden kovasta työstä; onko tarinan lopussa kohtaus, jossa yksinäinen sankari melkein menettää henkensä rikollisten kynsissä mutta pelastuu viime hetkellä...

Ja niin edelleen. Sujuva kirja silti, suorastaan mukava lukea. Varma listahitti.

Töölönlahden ympäri

2005-08-01T18:23:00.000+03:00

Rouva on houkutellut minut juoksemaan.

Eilenkin hölkättiin Töölönlahden ympäri, semmoisella menetelmällä että viisi minuuttia reipasta kävelyä ja viisi minuuttia hölkkää.

Juoksin siis, jumankauta, yhteensä viisitoista minuuttia eilen. Tai melkein viisitoista: viimeinen ylämäki hyydytti niin, että heitin kävelylle jo 1 1/2 minuuttia ennen määräaikaa.

Tämä kaikki tuntuu jotenkin merkitykselliseltä. Olen nimittäin ollut jo joitakin vuosia sitä mieltä, että juoksentelut on minun kohdallani juoksenneltu. Että hien pintaan ja sykkeen korkealle saa muilla menetelmillä paljon mielekkäämmin. Mutta olen pikku hiljaa alkanut ajatella toisin - entä jos juoksemisessa on sittenkin jokin ns. juttu?

Entä jos se muuttuukin miellyttäväksi toiminnaksi, jos kunto tästä vielä vähän kasvaa ja kaikkialle lakkaa jossain vaiheessa sattumasta?

Näyttelypäivä

2005-07-30T21:03:00.000+03:00

Tehtiin tyttären kanssa pienoinen kulttuuri- ja urheilukierros. Otettiin ohjelmaan Tarvaspää (kahviloineen) ja Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden näyttely (ynnä Tamminiementien kahvila). Lopuksi pelattiin minigolfia Hietaniemessä.

Tarvaspää on Tarvaspää, se ei petä eikä yllätä. Luonnonystävä-tyttären kanssa mietittin sitä tragediaa, että Akseli G. rakensi kotinsa aikoinaan kauas metsään, ja nyt ikkunain alla menee nelikaistainen moottoritie.

Mutta Meilahden näyttely yllätti: Satua ja totta -lastenkirjakuvitusnäyttely on todella makea! Kyllä Suomessa on osattu kuvittaa, on osattu ja osataan yhä. Markus Majaluoman kuvat pursuavat hauskaa absurdismia, ja Tove Janssonin originaalit Vaaralliseen matkaan ovat salvata hengen. Suurin suosikkini on kuitenkin Kaarina Kaila, joka tekee vesiväreillä käsittämättömän henkeviä ja kauniita kuvia.

Muitakin akvarelleja oli esillä runsaasti, ja niiden rinnalla muutamat nykyaikaista ilmaisua hakevat tietokonegrafiikan tuotokset jäivät todella kömpelöiksi ja hengettömiksi.

Hieno näyttelykokonaisuus, jossa myös tytär, 12 v., viihtyi erittäin hyvin.

Niin, ja se minigolf: tässähän rupeaa saamaan jälkeläiseltä turpiinsa. Minä voitin yhdeksän reikää, mutta tyttö voitti kuusi. Kolmasti pelattiin tasan.

Maailmoita

2005-07-29T21:58:00.000+03:00

Käväisin leffassa. En siis elokuvissa, vaan leffassa, sillä jos kankaalla näkyy Tom Cruise, kyseessä on nimenomaan leffa. (Magnolia on poikkeus, se on elokuva.)

Mutta ei tuo Maailmojen sota ollut lopulta hullumpi. Kelpo viihdettä suorastaan. (Muistatteko muuten sen, kun syyskuussa 2001 väitettiin, katastrofielokuvien aika Hollywoodissa olisi ohi...)

Kaksi asiaa teki suuren vaikutuksen: ensinnäkin visuaalisuus - ja nyt en tarkoita tehosteita, vaan kuvausta kautta linjan. Tosi hienoja, arkisen realistisia kaupunkikuvia New Yorkista alkupuolella. Kauhujaksojen savuiset, jyrkkäkontrastiset kuvat toimivat myös hyvin.

Mutta parasta elokuvassa oli Cruisen tytärtä näyttelevä 11-vuotias Dakota Fanning. Nuoren Elena Leeven näköinen tyttö oli aivan käsittämättömän hyvä sekä pikkuvanhana avioerolapsena että hysteerisen pelokkaana lapsukaisena kauhujen keskellä. Mutta näkyypä pimulla sitten olevankin jo melkoisen tukeva filmografia...

Leffasta poistuessa sama teema tavallaan jatkui Lasipalatsin pihalla, jonne on pystytetty upea näyttely Maa ilmasta. Idea ja toteutus ovat mykistävän hienot, menkää ihmeessä katsomaan! Tarjolla on huomattavasti Tom Cruisea ajatteluttavampi näkemys siitä, mitä kaikkea merkitsee kuulua tähän merkilliseen lajiin, joka "hallitsee" tätä meidän pikkuista planeettaamme.

Viihdettä?

2005-07-29T15:13:00.000+03:00

Iltalehden kansi tänään:

"Mikael Jungner puhuu syövästään:
SÄDEHOITOA KOKO KESÄ"
Viihde, sivu 33"

Kuka viihtyy mitenkin.

Punainen heinäkuu

2005-07-27T12:03:00.000+03:00

Mainio idea tuo radio Ylen Ykkösen punainen heinäkuu!

Neuvostoliitto ja Venäjä ovat olleet heinäkuun mittaan monipuolisessa läpi-, sivu- ja vastavalaistuksessa. N-Liiton aikaisten ohjelmien uusinnat ovat olleet varsin hykerryttäviä - eivätkä suinkaan pelkästään jälkiviisaassa mielessä: "voi kauheeta minkälaista se kommunismi oli..." Vaikka antaahan historia aihetta kauhistelullekin, toki.

Suosikkiohjelmiani ovat olleet Eeva Luotosen Venäläiset viisaat, uusintana viime vuodelta. Professori Pekka Pesonen on aivan mahtava radiokasvo, hänellä on suunnattoman laajat tiedot ja kyky ilmaista asiansa selkeästi ja eloisasti. Useita radiosarjan jaksoja kuultuaan tuntee todella olevansa perillä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta.

Olen pitänyt myös Jukka Mallisen sananselityksistä, joskin Mallisen ääni ja jurniva puhetapa ei sovi radioon parhaalla mahdollisella tavalla.

Yksi suurimmista Punaisen heinäkuun ilonaiheita oli J.P.Pulkkisen toimittama ohjelma Punakoneesta, Neuvostoliiton legendaarisesta jääkiekkomaajoukkueesta, joka hallitsi kaukaloita ylivoimaisesti silloin kun me olimme lapsia. Rauno Korpi oli erinomaisen analyyttinen ja näkemyksellinen haastateltava.

Ohjelmassa tuli hyvin selkeästi esiin sekin, että toisin kuin äkkinäiset ajattelevat, se konemaisesti pelaava maajoukkue oli Kanada, ei suinkaan CCCP. Neuvostopelureitten ylivoima perustui pitkälti liikkumiseen, luovuuteen ja paikkojen vaihtoihin, kun taas Pohjois-Amerikan voimaäijät yrittivät vain runnoa kiekkoa maaliin.

Ziegler syttyy loistamaan

2005-07-26T21:36:00.000+03:00

Googlaajat näkyvät hakeneen sivuiltani Jussi Ziegleriä, mainiota uutta laulajaa, jonka suoritusta Merikanto-laulukilpailuissa arvioin parilla sanalla muutama viikko sitten. Syy kiinnostukseen on tietenkin se, etä Merikanto-kisojen kakkonen Ziegler kirkasti mitalinsa kultaiseksi eilen Kangasniemen laulukilpailuissa.

Saavutus on hyvä, ja ansaittu. Ziegler on vahva laulaja, joka lienee vienyt voiton nimenomaan esityksensä voimakkuudella ja tulkintojen väkevyydellä - ja on hänellä myös kauniisti soiva äänikin. Kun ääneen kehitetään vielä lisää sävyjä - etenkin hiljaisia sävyjä - niin meillä on valmis baritonitähti. Jorma Hynnisellä alkaakin jo olla ikää... (vertaus Hynniseen tulee mieleen paitsi äänen, myös Zieglerin ulkoisen olemuksen tähden...)

Kangasniemen kisa oli varsin korkeatasoinen. Se oli ehdottomasti tasokkaampi ja laulajille vaativampi kuin tuo edellä mainittu Merikanto-kilpailu. Nyt käy kuitenkin auttamatta niin, että koska Merikanto-kisa televisioitiin ja Kangasniemeä ei, on kilpailujen painoarvo julkisen sanan keskuudessa nurin päin. Television voima on melkoinen.

Muuten olen sitä mieltä, että laulukilpailuja on hauska seurata. Tunnelma on tiheä, yleisö kannustaa kilpailijoita innokkaasti ja vilpittömästi.

Kangasniemi-salissa oli kyllä liiankin tiivis tunnelma, väkeä oli enemmän kuin tuoleille mahtui istumaan. Jotkut väläyttelivät mahdollisuutta siirtää kilpailu vastaisuudessa läheiseen kirkkoon; mutta se ei kuulemma käy mm. siitä syystä, että kyseisen kirkon (nuorehko naispuolinen) kanttori ei suvaitse minkäänlaista maallista musiikkia kirkossaan. Tämän ovat monet hääjärjestäjätkin saaneet karvaasti kokea - suunniteltuja ohjelmia on jouduttu perumaan viime hetkellä.

Että tämmöistä, nykyaikana. En osaa arvostaa tuommoista kanttoria, en hänen vakaumustaan enkä hänen "jumalaansa".

Epäonnistuneet juhlaviikot?

2005-07-23T15:54:00.000+03:00

Edelliseen liittyen:

Savonlinnan kesän 1979 Don Carlos ylitti budjetin reippaasti, mutta taiteellisesti ja elämyksellisesti sitä pidettiin äärimmäisen onnistuneena. Yleinen jälkimaku on kuitenkin pelkästään myönteinen, suorastaan haltioitunut.

Vuonna 1995 Helsingin juhlaviikot ylitti budjettinsa niinikään reippahasti. Silloin nähtiin, mitä rahalla todella saa - oli monipuoliset, laadukkaat kulttuurijuhlat. Mutta aika oli toinen: julkinen mielipide ei piitannuit enää sisällöstä, vaan pelkästään budjetissa pysymisestä. On aivan käsittämätöntä, että yhä muistellaan "epäonnistuneita" "tuhlaviikkoja" - kun tuo epäonnistuminen koski vain talousarvion toteutumista, ei juhlien sisältöä.

Edes kulttuurijournalisteilla ei tunnu olevan enää muunlaisia näkemyksiä kuin tilintarkastajilta apinoitu numeroitten syynäys. Jos keskinkertainen kulttuurijuhla saavuttaa itse asettamansa myyntitavoitteen, sen hehkutetaan onnistuneen hienosti. Jos joku tekee taidokkaan ja monitasoisesti puhuttelevan esityksen, jonka katsojaluvut jäävät harmillisen pieniksi, hankkeen sanotaan epäonnistuneen. Te puolisokeat houkat!

Talvela ja Kekkonen

2005-07-23T15:40:00.000+03:00

Ajauduin taannoin tuttavani E:n kanssa antoisaan keskusteluun Martti Talvelasta. Pitkään kuvioissa ollut E. muisteli muun muassa Talvelan roolityötä Boris Godunovina: kun jättibasso esitti tsaarin kuoleman ja vyöryi portaita alas, yleisö mykistyi joka kerta ja osa säikähti, että Talvela todella kuoli.

Tästä ja muista tarinoista kiinnostuneena ostin ja luin molemmat Talvelasta tehdyt kirjat: Seppo Heikinheimon Jättiläisen muotokuvan (1978) ja Pekka Hakon kirjan Unohtumaton Martti Talvela (2005).

Hyviä kirjoja molemmat. Heikinheimon kirja on kielellisesti lennokkaampi ja kannanotoiltaan terävämpi. Se on myös tehty lähempää kohdettaan - ja miksei olisi, kun vuonna 1978 Talvela (1935-1989) oli vielä mitä voimakkaimmin läsnä. Mutta ei huono ole Hakonkaan kirja, se on perusteellinen ja sujuva - eikä onneksi niin nöyrästi kohdettaan palvova kuin saman tekijän Jorma Hynnis -kirja.

Talvelan kaltaisia voimahahmoja tarvitaan kulttuuria edistämään. Eivät Savonlinnan oopperajuhlat kukoistaisi pelkin virkamiesvoimin, eikä Kansallisooppera olisi koskaan vieraillut Metropolitanissa ilman Talvelan pohjatyötä.

Monista Talevla-tarinoista jäi mieleen muun muassa tämä: Savonlinna oopperajuhlille haluttiin tuottaa Don Carlos, ja se tehtiinkin viimeisen päälle. Budjetti ei vaan tahtonut millään riittää. Niinpä Talvela hankkiutui Kekkosen puheille ja kertoi, että haluttaisiin tehdä hieno ooppera, mutta kun puuttuu 300 000 markkaa. Kekkonen soitti saman tien Jaakko Nummiselle ja sanoi että hoidapa asia. Jaakko hoiti.

Oi niitä aikoja!

Linnut olivat hänen

2005-07-21T10:52:00.000+03:00

Pitkällinen häpeä on päättynyt: Ennen jouduin aina keskusteluissa tunnustamaan, että en ole lukenut yhtään teosta suomalaisen modernismin keskeisiin tekijöihin kuuluneelta Marja-Liisa Vartiolta. Nyt olen - löysin viime viikolla Savonlinnasta antikvariaatista Vartion kaiketi tunnetuimman romaanin Hänen olivat linnut, ja nyt olen nautiskellut sen dialogista ja ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Romaanissa on kiintoisaa se, kuinka kaikki toistuu. Leskeksi jäänyt ruustinna ja hänen palvelijansa käyvät yhä uudestaan samat keskustelut, sanasta sanaan. He elävät kuin ajan ulkopuolella, jauhavat menneitä asioita, vaalivat vanhoja kaunoja. Sama pätee lähistöllä asuviin sukulaisiin, oikeastaan miesvainajan sukulaisiin. Kukaan ei pääse eroon omista pinttymistään, kaikkia riivaa katkeruus ja pettymys, kaikki kiertävät omaa pientä kehäänsä.

Hänen olivat linnut on myös taidokas kahden naisen suhteen kuvaus: ruustinna Adele ja palvelija Alma vihaavat toisiaan mutta ovat toisissaan kiinni, keskinäinen inho on heidän kumppanuutensa käyttövoima.

Suomen kirjallisuudessa on aika vähän sivistyneistön kuvauksia. Merkillistä kyllä, lähes kaikki ovat naisten tekemiä: Vartion lisäksi Helvi Hämäläinen, Eeva Joenpelto, Kerttu-Kaarina Suosalmi... Mieskirjailijat kuvaavat mielummin renttuja, rikollisia ja veijareita. Mistä se johtuu? Johtuuko se jostain?

Pesäpalloviikonloppu

2005-07-18T16:45:00.000+03:00

Ah, tekipä hyvää istua pitkästä aikaa kaksi päivää perätysten Imatralla pesäpallokatsomossa! Elämyksen teki vielä paremmaksi se, että IPV sai vastaansa kaksi muuta Ykköspesiksen osaavinta joukkuetta Kirin ja Alajärven - sekä se, että imatralaiset ottivat voiton molemmissa otteluissa.

Voitot olivat maukkaan erilaiset.
Kiri suorastaan nuijittiin, viiden kunnarin ja murhaavan ulkopelin ansiosta. Olli Lehtola pelasi uskomattoman illan sekä sisällä että ulkona - kaksi lyötyä kunnaria saivat seurakseen pari komeaa pelastusta kolmoskopporin tontilla. Etenkin jälkimmäisen jakson satumainen heittäytyminen pysäytti lähes varman läpilyönnin, jolla Kiri olisi saanut kolme juoksua. Eipä saanut, vaan lukemiksi jäi 2-0 (7-4, 7-2).

Ankkurit olivat sitten kovempi pala seuraavana päivänä. Ensi jakso otettiin vielä helpohkosti. Marko Keskisen läpilyönti heti ensimmäisessä vuorossa (1+2) riitti oikeastaan ratkaisemaan koko jakson. Tarvittiin siihen tietenkin myös raudanlujaa ulkopeliä - Ankkurit onnistui saamaan vain yhden ainoan lohdutusjuoksun.

Toisella jaksolla IPV teki väkisin yhden juoksun joka vuorossa, mutta se ei aivan riittänyt: Ankkurit sai aikaan melkoisen myllytyksen kolmannessa vuorossa ja teki viisi juoksua. Niistä kaksi tuli läpilyönnillä ja kolme muuta erittäin harmillisella harhaheitolla: pallo voimalla pusikkoon kolmospesän taakse, ja kolme miestä hölkkäsi kotipesään.

Mutta kyllä Alajärvi jaksovoiton ansaitsi, jo yksin siitä syystä, että peräti kolme takaa läpi mennyttä lyöntiä kimposi mainoksista takaisin kentälle ja varmat juoksut jäivät syntymättä. Minun mielestäni takarajan takana ei pitäisi olla tuommoista mainosrivistöä, kyllä pesiksen henkeen pitää kuulua se, että läpilyönnit menevät niin kauas kuin liike-energiaa riittää.

Supervuoro oli jännittynyt ja juoksuton, ja ensimmäien kotiutuskilpailu pelattiin tasan. Sitten, jälkimmäisessä kotiutuskisassa, IPV väänsi niukan voiton itselleen.

Voi sanoa että onnekkaampi voitti, mutta oli meidän pojilla myös kovaa henkistä kanttia. Sitä tarvitaan, kun syksyn ankarat pelit lähestyvät - karsintasarjasta tulee taas armoton.

Saattaa muuten olla, että Superpesiksen Pohjanmaa-edustus heikkenee huomattavasti. Minä veikkaan, että Seinäjoki ja Vimpeli putoavat ja IPV ja Kiri nousevat tilalle.

Saapa nähdä.

Lastenkulttuuri bisneksenä

2005-07-15T13:56:00.000+03:00

Oikean käden hartia on aamu-uinnin jäljiltä kipeä. Keväinen vaiva vaivaa vaan - sulkapallokauden alkuun on alle neljä viikkoa, miten mahdan toipua?

Tänään on ohjemassa siirtyminen Savonlinnasta Kangasniemelle; eilen näin tämän kesäisten oopperajuhlien viimeisen oopperani, Koirien Kalevalan. Sitten viime kesän esitys on tarkentunut ja jäntevöitynyt, menettämättä kuitenkaan rentouttaan ja hauskuuttaan.

Minusta tämä Jaakko Kuusiston säveltämä lastenooppera on tavattoman hauska ja onnistunut. Mauri Kunnaksen kirjan henki on siirtynyt hyvin näyttämölle ja saanut myös uusia sävyjä: Lemminkäisen äidille on keksitty säveltää jatsahtavat lauluosuudet (esittäjänä suurenmoinen Eija Ahvo), ja Herra Hakkarainen ei ainoastaan kävele unissaan, vaan myös tanssii ja esittää akrobatiaa (Sami Vartiainen on huikean hyvä Hakkarainen).

Yleisöä katsellessa tuli mieleen, että lastenkulttuuri on tavallaan aika hyvä bisnes: kun perheen äiti päättää lähteä Koirien Kalevalaan, mukaan otetaan myös isä, mummo ja kaksi lasta - ja näin on myyty viisi lippua! Toisaalta, juuri tästä syystä liput täytyy hinnoitella varsin alas, sillä kun samasta lompakosta ostetaan viisi lippua, ei kertarysäys saa olla kohtuuton. Niin että ei se lastenkulttuuri kovin hyvä bisnes, tarkemmin ajatellen, olekaan...

Aïdassa viihtymässä

2005-07-14T13:48:00.000+03:00

En ole mikään Verdi-fani - suuri melodikko Puccini on enemmän minun makuuni. Mutta oli tuo eilinen Aïda sen verran komea spektaakkeli, että tunnustan viihtyneeni, suorastaan hyvin.

Jos Puccini on melodioitten mestari, niin Verdiltä irtoavat italialaisen oopperan komeimmat joukkokohtaukset (venäläiset ovat sitten vielä erikseen...). Kyllä riitti porukkaa eilen lavalla, kun egyptiläiset juhlivat voittoa etiopialaisista! Erityisesti minuun tekivät vaikutukset trumpetit, jotka toitottivat komeasti niitä Juhlamarssin kuuluisia fanfaareja. Kyseistä instrumenttia harrastaneena tiedän, että noin puhtaasti ja täsmällisesti tööttäminen on perhanan vaikeaa, etenkin kun soittajaryhmät seisovat aivan eri päissä isoa salia.

Tästä kuuluu osakunnia myös kapellimestarille, Alberto Hold-Garridolle, jolla oli myös orkesterilähteitten mukaan homma hallussa harvinaisen hyvin. (Samat lähteet moittivat ankarasti Ratsumiehen johtanutta Ari Rasilaista. Mutta ei levitetä nimimerkin suojista tämän raskauttavampia huhupuheita.)

Urheilusta sen verran, että olen ruvennut juoksemaan. En paljon kerrallaan, vaan vähän; enkä kovin kovaa, vaan hitaasti. Mutta kun Rouva lähtee nykyään aamuisin hölkkäämään ympäri Kasinosaarta, niin minä puuskutan useimmiten perässä (en tosin tänä aamuna, koska nukkuminen miellytti enemmän). Jospa sitä vaikka kohenisi hämmästyttävään kuntoon syksyksi, ja voittaisi kaikki sulkapallo-ottelut!